perjantai 2. kesäkuuta 2017

Sanahelinä

-Anteeksi, äiti, mutta minä poltan taas tupakan.
Juuri 19 täyttänyt poika käärii sätkää toisensa perään ja pahoittelee sitä Suomi-äidilleen.
- Tämä auttaa kun mua hermostuttaa
Poika on poissa tolaltaan, sillä hän pelkää käännytystä lähtömaahansa.
- Minä olen väsynyt elämästä. Minun elämä on valmis. Minä kuolen Afganistanissa, minä kuolen jo lentokoneessa.

Haluan lohduttaa häntä ja vyörytän esiin sen isoimman lohdun jonka siinä nyt tiedän – lainauksen Schindlerin lista -elokuvasta.
- Toisessa maailmansodassa ihmisiä otettiin vangiksi. Heidän piti tehdä paljon työtä ja moni kuoli. Joku heistä sanoi, että haluaa kuolla. Hänen kaveri sanoi: et voi kuolla, et voi tehdä itsemurhaa. Jos teet, et voi tietää, miten tämä kaikki päättyy.

Poika ei kuullut selitystäni, saati ymmärtänyt sitä. Hän toisti sanomansa konemaisesti
- Minä olen väsynyt elämästä. Minun elämä on valmis. Minä kuolen Afganistanissa, minä kuolen jo lentokoneessa.

Minä vaikenin. Se lohtu, jota olin luullut tyhmyyttäni luullut auttaviksi sanoiksi, murtui sanahelinäksi totuuden edessä.
Ja parempaan en pystynyt. Onneksi älysin edes vaieta.

Sanahelinää on nyt tässä maassa kuultu. Sanahelinällä on määritelty sotaa käyvät alueet turvallisiksi alueiksi, joihin vainottu vaoi palata.
Päättäjät puhuvat turvapaikanhakijoiden arvostavasta ja ihmisarvoisesta kohtelusta prosessin joka vaiheessa.
No, moni oikeusoppinut on huomauttanut Maahanmuuttoviraston käytäntöjen ongelmista, kuten huonoista tulkeista, jotka eivät pysty tuomaan ilmi turvapaikanhakijan varsinaista huolta ja turvan tarvetta. Laatu on työskentelyssä korvautunut määrällä, eikä yksilöllinen kohtelu toteudu.

Säilöönotoissa ja pakkopalautuksissa ihminen muuttuu logistiikkaongelmaksi, jonlla ei ole ihmisarvoa ja jota ei tarvitse kunnioittaa.

Päättäjät kertovat, kuinka palautettavasta turvapaikanhakijasta otetaan koppi, ja jokin paikallinen organisaatio tai viranomainen paikan päällä saattelee hänet säälliseen elämään.
Ja siellä se pakkopalautettu kuitenkin piileskelee uhkaaijian ja kiduttajiaan ja lähettää suomalaisille ystävilleen kaoottisia pelokkaita viestejä.

Sanahelinä tyynnyttää meistä ne, joiden on helpompi nukkua yönsä, kun saa uskoa, että kaikki tapahtuu laadukkaasti ja paragrafien mukaan.
Sanahelinä loukkaa meistä monia, jotka ovat nähneet, mitä tässä maassa nyt oikeasti tapahtuu.

Olisi, hyvät päättäjät, rehellistä tunnustaa, että ei kuulkaa kiinnosta yhtään, miten niille siellä lähtömaassa käy – millaisiin loukkoihin he joutuvat, kenen käsiin päätyvät, kuolevatko vai elävätkö. Kunhan tämä Suomi 100 -juhlasali vain saadaan tyhjennetyksi ei-toivotuista vieraista ja salin pariovet lukituiksi. Sitten pestään kädet ja aletaan juhla.
Sentään Suomi ensin.




tiistai 30. toukokuuta 2017

Kuinka monen pitää kuolla ennen kuin Suomi herää?

Haluan kertoa teille nuoresta miehestä, jonka Suomi pakkopalautti Bagdadiin. Hän joutui siellä välittömästi hengenvaaraan, eikä hänellä ollut minkäänlaista turvaverkkoa. Sisäministeri Paula Risikko käyttää mielellään ilmaisua ”viranomainen ottaa kopin”. Tapaus A.sta ottivat kopin ne, jotka ovat yrittäneet hänet tappaa. Hän piileskeli tuttujen tarjoamissa loukoissa maksaen joka päivä suojelurahaa piilottajilleen. Hän joutui ampumisyrityksin kohteeksi. Hän yritti paeta, mutta lentokenttävirkailija turmeli hänen passinsa. Viimeisin tieto hänestä on, että hän lopulta pääsi pois maasta, jossa hänestä niin kovasti mielellään olisi otettu koppi.

Toinen tapaus on pakkopalautettu M, jonka kintereillä hänen vainoajansa ovat Bagdadissa. Hän lähettää epätoivoisia viestejä suomalaisystävilleen: minut yritetään tappaa, auttakaa minut pois täältä.

Tämän päivän Helsingin Sanomien yleisönosastolla vedotaan irakilaisnuorukaisen puolesta, joka on käännytysuhan alainen, vaikka hän joutuu piileskelemään vainoajiaan Irakissa. Kotimaassan vainottu nuori mies oli Suomessa self made man, joka taisteli itselleen työpaikan ja kotoutui loistavasti. Hänen hätäänsä Suomi ei kuullut. Hänen kotoutumisensakaan ei meille kelpaa.

Neljäs oikeustajua rapauttava tapaus on Iranin kurdi, joka on Iranissa tappolistalla – Iranin lainsäädäntöön kuuluu kuolemantuomio. Pakkopalautus on hänelle loppu, muuten hän ei sitä pelkäisi niin että yritti itsemurhaa. Epäonnekseen hän ei siinä onnistunut, ja poliisi sakotti häntä pakoyrityksestä. Tällainen Kafkalandia tästä maasta on viimeisen vuoden aikana tullut.
Päivän Iltalehti muuten julkaisi uutisen kuoliaaksi kidutetusta kurdista,
Ennakkotapaus siis olisi olemassa.

Afganistanin kasvavan kaaoksen keskelle palautetaan lapsiperheitä, ”palautetaan” nuoria, jotka eivät ole koskaan siinä maassa asuneet. Nuorille tytöille se merkitsee alistamista lapsivaimoiksi. Poikia kärkkyvät terroristijärjestöt joko tappaakseen tai pakkovärvätäkseen joukkoihinsa. Eipä ihme, että moni tuttu afgaaninuori pukee tunnelmansa sanoiksi: Olen väsynyt elämään. Haluan kuolla.


Oikeus elää -mielenosoitus Helsingissä vastustaa pakkopalautuksia.
















Maanjäristykset ja tsunamit minä ymmärrän, luonto ei tunne sääliä. Syövän minä ymmärrän, taudit eivät tunne sääliä. Rautatientorilla ja somessa riekkuvat rasistitkin minä ymmärrän, he ovat suureksi osaksi syrjäytyneitä ja osattomia ihmisiä.
Sitä sydämen kylmyyttä, johon sataa vuottaan juhliva Suomi on sairastunut, minä en ymmärrä. Sitä sisäänpäin käpertymistä ja pelokkuutta, joka päättäjiämme vaivaa, minä en ymmärrä.

Olemme ajautuneet sellaiseenkin tilanteeseen, että lämminsydämiset suomalaiset – heitäkin on – keräävät rahaa auttaakseen pakkopalautettuja ihmisiä siellä, minne heidät on pakkopalautettu piileskelemään.
Sitä ennen me turvapaikanhakijoiden ystävät olemme epätoivoisesti yrittäneet saada heille oikeutta – jospa olisimme voineet käyttää senkin ajan heidän kotouttamiseensa Suomeen!

Oikeustaju tässä kuulkaa rapautuu. Hyvät päättäjät, joille tämän tekstin lähetän: olette varmasti pannut merkille, kuinka tieteentekijät, tutkijat ja juristit ovat esittäneet huolensa Suomen ihmisoikeustilanteesta sekä Maahanmuuttoviraston toimintaan liittyvistä puutteista.
Kuinka monen ihmisen pitää kuolla, ennen kuin te havahdutte?

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Kevään voimalla


Takapihalla sattuu ja tapahtuu. Kielojen lehtitötteröt ovat ilmestyneet koivun juurelle. Sininen kukka – scilla? - on varmaankin karannut naapurin kukkapenkistä. Keltaiset kevätesikot kukkivat valtoimenaan. Voikukat näyttävät hyvinvoivilta; ajatellaan siitä positiivisesti - saan lehdistä ilmaiset salaattiherkut. Jostain on ilmestynyt ahomansikoita, jotka oikovat lehtiään tontin rajalla.
Takapihamme on villi ja kuriton, kaikilla muilla kasvu lienee ruodussa ja hallinnassa.


Onko tämä scilla?








































Kasvun voima yllättää. Luonnon voima yllättää. En pysy vauhdissa mukana. Joka kevät kukat kukkivat aikaisemmin ja aikaisemmin. Motkotankin niille kuin teini-ikäiselle paljastaviin vaatteisiin pukeutuneelle tyttärelle, että älä kiirehdi, kyllä tuosta vielä kerkiit kaunistumaan.


Vaikuttaako luonto ihmisiin eri tavoin eri iässä? Jos tästä vielä enempi herkistyn, niin tulevina keväinä vedän kaihtimet ikkunaan enkä mene ulos kuin aurinkolasit silmillä.
(Arno Kotro sanoo tästä jotakin toimittaja Olga Ketosen haastatelussa.)


 
Varokaa vaan, voikukanlehdet. Vielä minä teidät syön.



















Oma äitini (ikä 97 v) asuu nykyään kirkonkylässä pienessä vuokrayksiössä. Ikkunaan näkyy valkoinen varastorakennus, vastapäisen talon tiiliseinä ja katto. Luontoelementit ovat vähissä: mänty, taivas milloin sininen milloin pilviharmaa, tallaantunut nurmikko, vastapäisen talon katolla hyppivät harakat. Ulkomuistista äiti tietää, että ikkunan alla kasvaa vuorenkilpeä ja akileija.

Ajatuksissaan äiti liikkuu vanhassa kotitalossa, jossa tuli asuneeksi reilut 60 vuotta. Kun käyn hänen luonaan, hän kyselee kukista ja pensaista. Onko juhannusruusu kunnossa? Vieläkö tuvan ikkunan alla kasvaa se talvikki, joka ilmestyi pyytämättä ja yllätyksenä? Ja olikos se paimenmatara vai mikä se hörsykukka ojanvarressa? Kasvaako raparperi?
Talvella piti rauhoitella, että ei kuki, ei kasva, siellä on vielä metri lunta. Olen suorastaan hämmentynyt siitä, miten voimakkaasti hän elää kevään tulon ja kukkien kasvun myötä.


Kielojen kevätrullat





 
















Äänetön kevät. Se Rachel Carsonin kirja teki minuun lukiovuosina suuren vaikutuksen. Kirja kertoo ympäristötuhoista ja herätti ihmiset ympäristötietoisuuteen. Kaikkea Carsonkaan ei tiennyt, kuten sain äskettäin lukea. Hän suositteli esimerkiksi nikotiiniyhdisteitä DDT:n tilalle – jotka taas vaarantavat pölyttäjien ja sitä kautta myös ihmiskunnan hengen. 


Kirjan luettuani katsoin keväitä uudella tavalla. Olin Hyvin Ahdistunut Nuori. Levitin silmäni niin isoiksi kuin mahdollista, jotta saisin nauttia heleästä vihreydestä – kenpä tiesi, milloin se lysti loppuu.

Tänä keväänä olen yrittänyt vastustaa kevättä. Onneksi myös kevät itse on älynnyt jarrutella tuloaan. Pelkään enenevää valoa, kasvavia lehtiä ja silmiin käyvää vihreää. Se muistuttaa ajan kulusta ja surullisista asioista, joiden kohtaaminen on vääjäämättä edessä. Esimerkiksi sitä, että joudun hyvästelemään turvapaikanhakijaystäväni. Tasan ei mene nallekarkit. Minulla turvallinen elämä, heillä ei. Tämä kuolemaan karkotettava kurdimies ei ole tuttujani, mutta hänenkin kohtalonsa satuttaa. 

Paljon saa kevätvaloa tulvia, että saan itseni iloon kiskotuksi.












maanantai 8. toukokuuta 2017

Kansallisperhonen meiltä vielä puuttuukin



Satavuotias Suomi saa kansallisperhosen. Äänestys on parhaillaan käynnissä Tähän astihan meillä on kansallislintu laulujoutsen, -eläin karhu, -kukka kielo, -kala ahven ja -puu rauduskoivu sekä -ruoka ruisleipä.

Kansallisperhoseksi on tarjolla 20 liihottelijaa.
Suruvaippa? Hyvä mollisointuiselle kansalle. Nastakehrääjä lentää poukkoilevasti kevätkesäisessä metsässä. Ihan tulee suomalainen juhannus mieleen. Matarakiitäjä on vähälukuinen – no eihän meitä suomalaisiakaan niin kovin paljoa ole, ja syntyvyys on laskenut.
Loistokultasiivellä ja kirjoverkkoperhosella on suomalaiset elämäntavat: jokaisella perhosella on reviiri, jolla ne jahtaavat toisia perhosia. Koiraat syöksyvät välittömästi kaiken liikkuvan perään mutta palaavat pian asemapaikalleen.



Myös neitoperhosella on hyvät mahdollisuudet: millään muulla ei ole yhtä sinisiä silmiä viininpunaisissa siivissä. Jep, sinisilmäiset suomalaisnaiset.
Keisariperhonen on pois laskuista. Itsenäistymiskahinoissahan meillä hoilattiin, että meitä keisarit ei enää hoivaa. Raakkaisin listalta myös siniritariyökkösen ja ritariperhosen, jotka eivät sovi tasavaltaan. Tilalle nostaisin metalliyökkösen – suomalaisten musiikkimaku! – ja jokusen paksupääperhosiin kuuluvan lajin sekä humalayökkösen. Ja ei kun valitsemaan.



Äänestyksen järjestävät Vuokon Luonnonsuojelusäätiö, Suomen luonnonsuojeluliitto, Suomen Luonto, Suomen Perhostutkijain Seura ry sekä Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutti.
Äänestys on käynnissä 4.6. asti osoitteessa

http://kansallisperhonen.fi/

Voittajaa juhlitaan kesäkuussa.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Juhlaraha: kuva-aihe kolahti koska kahtiajakautuminen

Olihan se pamaus - Facebookin uutisvirrassa poksahti esiin uutinen Suomen satavuotisuuden kunniaksi suunnitellusta juhlarahasta - ei kun viiden kolikon sarjasta. Sarjan aloituskolikossa on vuoden 1918 kansalaissodan teloituskuva, jonka kolikon suunnittelija Ilkka Suppanen löysi Työväenarkistosta.
Kohuraha ihan sillä siunaamalla.


Lisää kohua ja paheksuntaa syntyi, kun uutisvirtaan ilmestyi toinen sarjaan kuuluva raha. Sen teema oli globaali oikeudenmukaisuus, ja kuva esittää Välimereen hukkunutta pientä Alan Kurdia.


Globaali vastuunkanto?


















Tästä somessa sukeutui tietysti lisää ajankohtaisia kuvaehdotuksia. Kuten teloituskompanian edessä seisova pakkopalautettu afgaanilapsi, jolle Suomi 100 ei halunnut antaa turvapaikkaa.

Helsingin Sanomat haastatteli kolikkosarjan suunnittelija  Ilkka Suppasta. Suppasen ideana on se, että kolikossa on kaksi puolta: jokaisessa juhlarahassa on kuvattu toisella puolella jokin aikakauden suurista saavutuksista ja toisella puolella  asia, joka on ollut suuri haaste suomalaiselle yhteiskunnalle.

Somekohinassa selitys ei ihan mennyt läpi. Aika nopeasti valtiovarainministeri Petteri Orpo päätti, että juhlarahaa ei sittenkään teetetä.  
- Juhlaraha on mauton. Toivon, että se vedetään pois, hän twiittasi.
Oikeasti - haluaisin tietää, miten hän päätyi tähän ratkaisuun.

Juhlarahalautakunnan puheenjohtaja keramiikkataiteen emeritusprofessori Tapio Yli-Viikari oli pettynyt Orpon ratkaisuun. Hän sanoo Helsingin Sanomissa että Kansakunnan sivistyneisyys punnitaan sillä, kuinka se pystyy käsittelemään omaa historiaansa.
Tampereen yliopiston tutkija Tuomas Hoppu taas sanoo Ylen haastattelussa, että juhlaraha repii auki vanhoja haavoja.

No, somettelua seuranneena minäkin voin sanoa samaa. Omassa somekuplassani ihmiset paheksuivat kuvavalintaa syvästi. Pikaisen ja epätieteellisen otannan perusteella väitän, että se kolahti erityisesti heihin, joilla on vasemmistosympatioita (saa väittää vastaankin). Ja ehkä myös omakohtaisia suvun muistoja vuoden 1918 tapahtumista. Itselläni ei sellaisia juuri ole, sukuni kotikulmat olivat melko rauhallisessa taskussa.
Niin paitsi onhan se yksi: Veerti-eno, joka renkipoikana käänteli tulitikkuasia kädessään ja tuumi: tälläkin sitä saisi paljon pahaa aikaan, se joka haluaisi.
Seuraukset olivat dramaattiset: hänet kyydättiin kuulusteltavaksi. Vain naapurin jämäkän isännän todistajanlausunto pelasti hänet elävien kirjoihin. 



Kuvakaappaus Tiisun videosta Suomi on poliisivaltio.
Video muistuttaa, että saunan takana on tilaa.


















Minun teoriani on, että kuvavalinta osui tämän päivän kipupisteeseen. Suomi on jälleen  kahtiajakautunut maa. Suvakit saavat lukea nettivöyhääjien tappo- ja raiskausuhkauksia.
Koska saunan takana tuntuu taas olevan tilaa, menneestä kahtiajakautumisesta muistuttaminen ei nyt tuntunut parhaalta mahdolliselta juhlarahan aiheelta. Muistorahaksi - ehkä jees.  


Mutta oli Petteri Orpon pikaperuutuksessa myös jotain hyvää. Jos hallituksen veijarit kykenevät tuota tahtia perumaan päätöksiään, ehkä siellä koittaa järjen valo myös turvapaikkapolitiikan suhteen. Niin?
 

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Turvapaikanhakijalle käteen Afrikan tähden rosvokortti

En saanut kysellä, miksi he tulivat ja ketä ja mitä he olivat menettäneet. En saanut kysellä, olisiko heillä ollut turvallinen elämä kotimaassa vai lähtivätkö he todellakin kuolemaa ja vainoa karkuun. En saanut epäillä, että ehkä heidät oli vain hyväuskoisina huijattu paremman elintason perään.

Hyväksyin ehdot ja ryhdyin nuorten turvapaikanhakijoiden tukihenkilöksi vapaaehtoiseksi suomen puhujaksi. Muuta mahdollisuutta minulla ei ihmisenä ollut.
Näin heidän intonsa oppia suomen kieltä ja kulttuuriamme. Monella nuorella oli seitsemän senttiä paksu suomi-persia -sanakirja, jota he innokkaasti selailivat. Näin iloa, afgaanitansseja ja keskinäistä solidaarisuutta. Toki myös normaalin nuoren kapinaa, jota he uskalsivat ilmaista, kun ympärillä näytti olevan turvallisia aikuisia.

Näin myös väsymystä, pelkoa, ikävää. Raastavaa epätietoisuutta siitä, missä pakomatkalle lähteneet mutta matkan varrelle kadonneet perheenjäsenet ovat – tai mitä kuuluu kotimaahan jääneille omaisille. Tieto nuorten elämästä tuli pikkuhiljaa, utelematta, heiltä, jotka luottivat meihin ystäviin ja halusivat kertoa.
Kaiken tämän keskellä nuoret ihmiset ovat yrittäneet pitää päänsä kasassa, oppimiskykynsä tallella ja toivoa taskussa.

Viime kesänä alkoi kuulua kummia. Virallinen Suomi säikähti tätä ”kansainvaellusta” ja alkoi kiivaaseen tahtiin karsia heidän oikeuksiaan. Lue Sakari Timosen selvitys tästä.
Turvapaikanhakijat alettiin nähdä säilöntä- ja logistiikkaongelmana, ei ihmisinä, joilla on yksi ainoa elämä.
Sitten alkoi tippua negatiivisia päätöksiä. Ihmisille, jonka nimi on Talebanien kirjoissa ja kansissa. Ihmiselle, jota kotikylään tulleet terroristit uhkasivat aseella ja jonka äidin he raiskasivat tämän silmien edessä.
Nuorille, joiden suvut ja perheet ovat lähteneet ehkä vuosikymmen sitten Afganistanista Iraniin tai Pakistaniin pakoon, sanottiin, että voit turvallisesti palata Afganistaniin. Sukua, perhettä tai muuta turvaverkkoa sinulla ei siellä ole, mutta voit toki palata, koska olet nuori ja terve mies. (Lue: loistava saalis terroristijärjestöjen rekrytoitavaksi).

Koska tapaamani nuoret eivät ole tyhmiä ja tietämättömiä ihmisiä, heillä on hyvä tieto siitä, mitä Afganistanissa tapahtuu nyt. Sen perusteella he voivat päätellä, mitä heille tulee tapahtumaan maassa, jossa edes maan armeija ei pysty puolustamaan itseään terrori-iskuilta ja jossa Talebanit ovat taas kiristäneet otettaan.
On musertavaa nähdä toivon murenevan. Oppimishaluisen nuoren käpertyvän peiton alla nukkuvaksi mytyksi.
- Voi,  on vaikea elämä.
- En jaksa enää elää. En halua enää elää.
- Kuolen, jos joudun Afganistaniin.
Niin se Afrikan tähti. Suosittu peli, jossa ei juuri voi taktikoida, vaan sattuma heittää pelaajalle joko rahanipun, arvokkaan timantin tai rosvon, joka vie kaiken ja jättää rahattomana Madagaskarille.
Suomi – ja koko Eurooppa – teki turvapaikanhakijoille saman tempun. Nyt he ovat täällä ansassa ja pelkäävät lennätystä terroristien käsiin, sumeaan tulevaisuuteen.
Miten raskas paino sisältyykään 19-vuotiaan sanoihin: En nuku, ajattelen minun tulevaisuutta.





















Voimattomana kuuntelen poikien hätää. Vihaisena kuuntelen suomalaisia, jotka ilkkuvat: mitäs lähtivät seikkailemaan. Olisivat ottaneet selvää. Pitäisi tietää mitä tuollaisesta seikkailusta seuraa. Nuoret miehet, puolustaisivat maataan.
Miten helppoa onkaan täällä monien televisiokanavien ja sanomalehtien ja kouluopetuksen maassa viisastella, että ottakaa selvää.
Rosvokortti, suomalaiset, muistakaa rosvokortti. Sitä ei voi elämässään ennustaa.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Ja sitten huomasin puhuvani mokkasiineille

- Näyttää hankalalta, kun työpöydät ovat täynnä tavaroita. Ensin pitää siirtää tavaraläjä paikasta A paikkaan B, jotta pääsee tekemään yhtä työvaihetta. Sitten pitää siirtää sama läjä paikkaan C, koska pitää päästä seuraavan työvaiheen kimppuun, ammattijärjestäjäksi kouluttautunut työkaveri kuvailee tavaranhamstraajan arkea.


Tämän jutun kuvituksena käytän Vieremän Aarretupa-kirpputorilla
ottamiani kuvia. Joku on keksinyt heinäseipäille uusiokäytön kynttilänjalkana




 



















Apua. Muistaakseni hän ei ole koskaan kyläillyt meillä – mistä hän tietää millaista meillä on?
Minulla on säästeliäs ja tunteenomainen suhtautuminen esineisiin. Posliinikissa oli hiihtokilpailupalkinto. Kullattu suolasirotin on tädin lahja. Ruma, mutta täti sentään antoi minun loisia luonaan lukiovuodet. Kartonkikasa varastossa on lasten rakentama pienoiskaupunki, jonka kaduilla leluautot huristivat. Suloisia muistoja. Mytty sinistä purkulankaa ja mustat napit - mistäs sen tietää, koska pula-aika tulee takaisin.
 

Ihan klassikko, suomalaista lasimuotoilua.Lapsuudenkodissa samanlaiset,
paitsi että keltaisemmat.





















Minulla on oma teoriani siihen, miksi kerään – ja miksi keräämme? - tavaroita. Me kaipaamme vanhan ajan selkeyttä, sitä aikaa, kun kodeissa ei ollut sitä tavarapaljoutta, joka nyt valtaa nurkat ja kaapit. Ainakin minä ajattelen nurinkurisesti, että saan osan siitä selkeydestä takaisin, kun kannan kirpparilta kahvimyllyn (oli ihanaa, kun sain jauhaa lapsuudenkodissa kahvinpapuja) tai pyykkilaudan (no ei ollut meillä käytössä, mutta onhan siinä suomalaista naissisun symboliikkaa).
Jaa mutta minnekäs nämä ihanuudet kodissa laitetaan? Pinoon, nurkkaan, sängyn alle sisustusinspiraatiota odottamaan. Innostuksissa ostetun piikkimaton, jumppapallon ja käsipainojen viereen. Hyvin menee.

Kahvimyllyn ratina - mikä ihana ääni. Ehkä minä vielä tämän joskus ostan




















Kirppareilta ostan tavaroita, joilla on Tarina – ja kolhuja. Nyt olen parantanut tapani: tyydyn ottamaan himoitsemastani esineestä kuvan kännykkäkameralla. Ja muistikortti täyttyy.

Olen ollut hamsteri jo lapsuudessa. Muistan punaiset mokkasiinit, jotka siskoni osti minulle. Käytin niitä yhden kesän. Talven yli ne lepäsivät kaapissa. Keväällä järkytyin, kun huomasin, että ne ovat minulle liian pienet. Pidin niille tunteenomaisen puheen.
- Rakkaat kengät, olen pitänyt teitä mielelläni. Nyt te ette enää kuitenkaan mahdu jalkoihini, joten annan teidät minun serkulleni. Älkää olko minulle vihaisia. Kiitos.
Paljastin tämän nolouden tuttavalleni. Yllätyksekseni hän sanoo, että juuri noin kannattaakin tehdä. Esineelle voi pitää kiitospuheen, minkä jälkeen siitä voi keveästi luopua. 

Kevätsiivouksen aika lähestyy. Edessä taitaa olla monta puhetta.

(Muuten, ihan viime viikkoina näin unta niistä mokkasiineista. Ne olivat menossa kaatopaikalle, ja tietysti minä pelastin ne.)

Mikä kattila! Tämänhän voisi hankkia ihan reformaation merkkivuoden
kunniaksi ja ajatella, että siinä ovat Katharina von Bora ja Martti Luther :)