sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Sydän kintaan peukalossa

Arjen käsitöistä liikuttavimpia ovat mielestäni lapaset. Siis kintaat. Tai rasat. Tai vanttuut. Tai tumput. Varsinkin ne kirjoneuleiset. Sydämeni sykähtää, kun näen bussissa nuorilla opiskelijoilla perinteiset lapaset – ihanaa, halpatuontihanskat eivät ole vielä jyränneet villaisia kädenlämmikkeitä, joiden jokaiseen silmukkaan on keskitytty, jokaiseen silmukkaan on kiedottu rakkautta ja välittämistä.


Kintaat tunnetaan suomalaisissa sanonnoissa. Kun viittaan kintaalla, en kiinnostu puheena olevasta asiasta.
Kun joku ihan kintaalla, asia on juuri valmistumaisillaan tai onnistumaisillaan, sillä hilkulla.
Äitini käytti usein sanontaa ”olin syän kintaan peukalossa” - toisin sanoen häntä jännitti ja pelotti jonkin asian takia.
Itsenäni huvittaa tavattomasti ladontavirhe, joka oli lipsahtanut kuolinilmoitukseen: vainajaa jäivät kaipaamaan lapset ja lastenlapaset. Ilmeisesti nämä lapset hukkasivat lapasiaan tuon tuostaan?

En ole viime aikoina juuri ehtinyt kirjokintaita tekemään, ja nolona on myönnettävä, että omat lapsenikin kinnasti oma äitini. Sori siitä.
Sen sijaan olen suunnitellut ja neulonut Konneveden kirkon seinäkuvioista muokatun kirkkolapasen.



Konneveden kirkkolapanen sai kuvionsa kirkon seinäkuvioista.




















Uusinta tuotantoa ovat tashakor-lapaset, joissa siis lukee darin kielellä tashakor – kiitos. Ne kuvaavat kiitollisuuttani, kun olen saanut tutustua turvapaikanhakijanuoriin. Ne ovat myös pieni silmänisku lapsena lukemilleni Tuhannen ja yhden yön saduille. Yksi satu kertoi tytöstä, joka kaapattiin vieraan heimon mukaan. Hän kutoi siellä kauniin maton, joka lähetettiin hänen kotiväelleen. Reunakuvioksi neuvokas tyttö kutoi tekstin, josta saattoi lukea, missä hän on ja mitä hänelle oli tapahtunut. Tekstiviestin saatuaan veljet tulivat noutamaan hänet takaisin kotiin.

Kiitos - tashakor. Neulottu Novitan uudesta Naisten Pankin langasta.
Huomaa punainen aloitus - suojaa pahalta, kuten ennen uskottiin.























Vähän aikaa sitten löysin kirjastosta ihanan kuvakirjan, joka esittelee vanhoja virolaisia kirjoneulemalleja. Reet Piri on koonnut Suuren kinnaskirjan Viron kansallismuseon kokoelmista. Valinnanvaraa on ollut, sillä kokoelmissa on peräti 5000 kinnasparia.
Kintaiden historia Virossa ulottuu pronssikaudelle asti. Ensin tehtiin neulakintaita, sitten muotiin tulivat viidellä puikolla neulotut kintaat. Kirjontakuvioiden uskottiin suojelevan pahalta.
- Kolmiokuvio suojasi naistentaudeilta. Vatsakipua hoidettiin panemalla lapasen sisään kauraa ja painelemalla sillä vatsaa yhdeksän kertaa. Eläinten sairastaessa upotettiin vasemman käden lapanen veteen ja roiskuteltiin sillä takaa eteenpäin kolme tai yhdeksän kertaa, Reet Piri kertoo.
Uskomuksen mukaan paha ei pääse tunkeutumaan punaisen ympäröimälle alueelle. Niinpä oli viisasta neuloa punainen raita heti lapasen ranneosan aloikkeeksi.
Perinteiset virolaislapaset neulottiin ohuesta langasta pienillä, yhden tai puolentoista numeroisilla puikoilla. Tallinnan käsityöläistoreilla kansanomaisten lapasten perinne elää ja kukoistaa edelleen.

Hääkintaita piti neuloa kymmenittäin, sillä ne olivat tärkeä lahja. Kintailla oli myös merkitystä kosinnassa.
- Mies sai luvan tulla kosimaan, jos puhemiehen tuoma viinapullo juotiin tyhjäksi ja puhemies lähetettiin takaisin kintaiden kanssa, Piri kertoo.

(Siis ihan toisin päin kuin rukkasten saanti? Hämmentävä tieto. Monilla germaanisilla kansoilla on ollut tapana antaa käsineet lahjaksi tehtäessä sopimuksia, joihin kihlatkin kuuluivat. Jos käsineet palautettiin, se tarkoitti kosinnan hylkäämistä. Tapa juontaa juurensa jo keskiajalta, jolloin käsineiden antaminen merkitsi karkotusta ja niiden heittäminen ystävyyden irtisanomista, kertoo Kotus.)

Vainaja saatetiin tuonpuoleiseen lapaskäsin aina 1900-luvulle asti, mutta sen jälkeenkin arkkuun saatettiin laittaa kinnaspari mukaan. Kintaaseen neulottu punainen lanka symboloi uhrieläimen verta. Arkuntekijä, haudankaivaja ja arkuntakantaja piti myös varustaa neulotuin kintain.

Googlailin suomalaisen lapasperinteen perään ja löysinkin tiedon kirjasta, joka on ilmestynyt vuonna 1947: Eeva Haaviston Sata suomalaista kuviokudinmallia. Lienee seuraaaksi pyydystettävä kirja.







sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Rakas kuolemapäiväkirja

Aamun Helsingin Sanomissa puhuttiin kuolemasta. Kuinka se on varottu puheenaihe. Kuinka ihmisten olisi hyvä käydä hautajaisissa. Kuinka hautajaiset ovat nykyään niin vähäväkisiä, että joskus on nuusa jopa arkunkantajista. Ja heitä tarvitaan sentään vain kuusi.

En ole vielä suunnitellut hautajaisiani. Ehkä se olisi hyvä, ehkä lähiomaiset olisivat kiitollisia, jos olisin antanut vähän suuntaviittoja heille. En myöskään ole tehnyt kuolemaharjoituksia, joita jotkut kehottavat tekemään hyvän sään aikana - siis ajattelemaan kuolemaa, ehkä tekemään oman arkun kansalaisopiston puutyöpiirissä tai dreijaamaan savesta oman tuhkauurnan. (Kuolemajuttuja olen kirjoittanut. Hautausmailla käyn usein; erityisesti muistan tuhkansirottelualueen, jossa syksyinen tuuli heilutti leppeästi heinänkorsia ja keltainen perhonen lepatti näennäisen päämäärätöntä lentoaan.)

Sen sijaan kerron, missä kohtaa kuolema on minua hipaissut.

1. Äitini oli jäänyt äidistään orvoksi noin yhdeksänvuotiaana. Ennen kuolemaansa äidinäiti oli sairastanut tuberkuloosia, ja noin pari päivää ennen kuolemaa käki oli ilmestynyt kodin pihapiiriin kukkumaan; isä oli pitänyt sitä kuoleman enteenä ja kivittänyt sen vihoissaan kauemmas.
Orpouden suru ja epävarmuus tulevasta ovat määrittäneet äitiäni koko hänen elämänstä ajan. Minä, perheemme kuopus, synnyin, kun äitini oli 39-vuotias. Lapsena sain usein kuulla äitini huokauksen: kunpa saisin elää niin vanhaksi, että sinä olet aikuinen ja pärjäät omillasi. (No sai, äitvanha on nyt 98-vuotias.) Sanonkin, että olen mummostani orpo - ylisukupolvisuus painaa.

2. Lapsuudessani hautajaisiin mentiin koko kylän voimin. Muistan päivän, jona kotini ohi kulki keuhkosyöpään kuolleen naapurin isännän hautajaissaatto. Hitaasti ajavia autoja, pölyinen tie, kylänraittia kulkevalle bussille? käveleviä mustapukuisia ihmisiä.

Itse en niihin hautajaisiin osallistunut, mutta aloin leikkiä hautajaisia: vein ulkoleikkipaikkaani raidallisen räsymaton, jonka raidat mallasivat kirkonpenkkejä, ja istutin pieniä harmaita kiviä hautajaisvieraiksi. Seuraavana päivänä tuli tieto, että toisen naapurin vanha isäntä oli kuollut. Äiti ryntäsi leikkipaikalleni ja tempaisi maton niin että seurakunta sinkosi pitkin ruohikkoa: huono enne tuo leikki, ja se loppuu nyt.

: Kivet hautajaisvieraina, räsymaton raidat kirkonpenkkinä. Lapsuusleikki.
























3. Luulin lapsena, että vain vanhat ihmiset kuolevat, kunnes - noin 9-vuotiaana - luin lehdestä, kuinka kaunis ja nuori ranskalaisnäyttelijä Françoise Dorleac ajoi kolarin ja paloi kuoliaaksi autoonsa. Tajusin ensimmäisen kerran, että kuolema vaanii ketä tahansa, koska tahansa. Ikä, asema, kauneus tai julkisuus eivät tee immuuniksi kuolemalle.
Minuun jäi pitkäksi ajaksi suljetun paikan kammo sekä autoilupelko. Autoilupelkoa työstin monta vuotta ja näin painajaisia, kun lopulta sain itseni pakotetuksi autokouluun.

4. Eräänä päivänä posti toi meille mustareunaisen kirjekuoren. Kirjeessä luki: Kutsumme teidät tyttäremme Annelin (nimi  muutettu) hautajaisiin. Anneli oli minun serkkuni, nuori äiti, joka kuoli toisen lapsensa synnytykseen.
Jäi äidiltä hellimättä
neljä niin pikkuista kättä.
Niin luki kuolinilmoituksessa.
Jälkikäteen Annelin siskot kertoivat, miten suuresti kuolema kolhi perhettä; yksi heistä kertoi, että lapsetkin jäivät yhdistetyn kuolema- ja synnytyspelon vuoksi saamatta.

5. Isäni, sotaveteraani, sairasti kauan sydäntään. Lapsena huolestuin aina, kun hän kuhki liian pitkään saunanlämmityksessä tai metsätöissä. Ettei vain olisi sattunut jotain. Kun hän kuoli - varmaankin onnellisena päivällä syömistään mansikoista - olin sentään jo reippaasti yli kaksikymppinen. Kun suru-uutinen yllätti, lähdin siskon perheen kyydillä äitiä lohduttamaan. Muistan  kapeaa hiekkatietä ajaa pölistelevän mopomiehen. Se herätti minussa katkeruutta: miksi tuo saa jatkaa elämäänsä, mutta minun isäni mopoilut on nyt mopoiltu?

Opiskelupaikastani sain luvan jäädä pariksi viikoksi äitini tueksi. Tuona aikana en surrut sitä, että minulta oli kuollut isä. Sen sijaan surin, että äidiltäni oli kuollut mies. Tuolloin opin, että jokainen taaplaa tyylillään - surussakin. Ei ole olemassa oikeaoppista tapaa surra, eikä ketään pidä mennä siinä neuvomaan. (Katsoin salaa ikkunasta, kun äiti käveli kotipihallaan. Jaahah, siellä se sureva leski nyt heittää napsii tikkoja tauluun.)
Opiskelupaikkakunnalla, pitkin talvea, luin sunnuntain Hesareiden kuolinilmoituksia: kuinka vanhaksi vainaja oli elänyt, ketkä jäivät suremaan, millaisia värssyjä omaiset olivat valinneet.
Unissani isäni ajoi traktorilla pitkin peltoja, ja tiesin, että hän oli ollut kuolleena tovin aikaa. Ajattelin, että aha, tuolta näyttää ihminen, kun se on ollut haudassa mutta päässyt sieltä pois. Parransänkeä näemmä pukkaa.


Isällä oli tämmöinen. Unessani hän ajoi sillä kuolleenakin.


























6. Ja nyt pelottaa. Kuolema on toistaiseksi hipaissut, ei kouraissut.
Tunnetusti ei saa sanoa karhu vaan otso tai mesikämmen, jotta peto ei tule.
Jos kirjoitan kuolemasta - no, on kai nekin ajatukset joskus ajateltava?

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Universumi tarvitsee kumoa-komentoa



Huolestuneet tädit ja sedät ovat nyt niin mielensä pahoittaneet, kun nykylapset ja -nuoret ovat malttamattomia hökäleitä. Malttamattomuuden syykin on löydetty: puhelinten ja tablettien kosketusnäytöt.
Museoissa vierailevat lapset eivät malta odottaa näyttötaulujen kuvan vaihtumista (12 sekuntia) vaan yrittävät etusormellaan pyyhkäistä seuraavan kuvan esiin. Perinteisiä valokuviakin yrittävät kuulemma kuva-albumissa vaihtaa samalla menetelmällä. On nämä suku- ja kesälomakuvat niin nähty, vauva-aikojen noloista kuvista puhumattakaan.

Voin kertoa salaisuuden: keski-ikäinen täti huomaa sortuvansa samantapaiseen käytökseen. Kun sitä tekee päivät pitkät työtä tietokoneella ja oppii käyttämään cancelia eli kumoa edellinen toiminto -nappia, se siirtyy helposti myös live-elämään.
Kannat viikattuja lakanoita, ja jostain syystä pino leviää käsistäsi lattialle. Alat vilkuilla universumin suurta kumoa-toimintopainiketta – missä se on, miksei sitä löydy täältä kodinhoitohuoneesta?
Neulot kirjoneulelapasia, ja huomaat viisi kerrosta sitten tekemäsi virheen kuviossa. Kumoa, kumoa, kumoa. Ei kun.
Kahvinsuodatinpussi leviää keittiön lattialle. Kumoa. Ei pussi vaan toiminto.

















Tuttava puhuu hermostuttavan hitaasti ja laveasti. Tarvitaan nopeuta-toimintoa.
Tuttava puhuu liian hiljaisella äänellä. Mielikuvissasi osoitat häntä television kaukosäätimellä ja painat volyyminappia.
Tuttava puhuu liian kovalla äänellä eikä osaa lopettaa selostustaan. Kaukosäädin käteen ja mute-toimintoa painamaan. Ai että olisi kätevä, tällä pelastettaisiin monta pitkää bussimatkaa ja tylsää palaveria.

lauantai 5. elokuuta 2017

Tarvitaan isäm maallisia huoneen tauluja

Oliko kotonasi risti-, laaka- tai muin pistoin kirjottuja huoneentauluja, joissa koreili ylevä elämänohje?
Rukoile ja työtä tee.
Sortumatta souda, vaikka ois vastatuuli.
Viel´ uusi päivä kaiken muuttaa voi.



























Ajattelin muutama vuosi sitten kirjoa uusia huoneentauluja, joiden tekstit olisivat tämän päivän someviisauksia, kannustuksia ja… ööh... latteuksia.
Tsemiä, Jaxuhali, OMG, Aikuisten oikeesti, Näillä mennään
Huoneentaulu – uhka vai mahdollisuus?

Kuvittelin koomisuuden, joka syntyisi banaalin lausahduksen ja perinteisten juhlallisten kirjontakirjainten välisestä kuilusta. Ostin kirppareilta palttinasidoksisia puuvilla- ja pellavapöytäliinoja hanketta varten. Ideahan olisi moninkertaisesti kierrätetty: vanhat huoneentaulutekstit olisi korvattu uusilla, materiaalikin olisi kierrätyskamaa.
Tekemättä jäi, toistaiseksi, mutta  kankaat ovat kaapissa päivää parempaa odottamassa.
Onneksi (tai harmikseni) joku toinenkin oli keksinyt saman idean. Se oli lähtenyt liikkeelle työpaikan organisaatiouudistuksesta. Katso Pujoliivin kirjotut taulut täältä.

Maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden parissa työskennelleet tai vapaa-aikaansa käyttäneet ihmiset ovat viime aikoina saaneet kokea suomalaista sanataituruutta. Yksi niistä ympyröistä tuttu päätti tempaista ja otti itsestään MV-kuvasarjan Facebookiin. MV ei tässä tarkoista mustavalkoista vaan MV-lehteä. Hän laittoi muovivadin päähänsä ja oli sitten vatipää. Hän kiskoi hammashoitolan ovenripaa, ja kuvateksti sanoi: mene hoitoon, suvakki!
Iltalehti teki tempauksesta jutun.

Minä aloin suunnitella kirjottuja huoneentauluja samalla otteella, samasta teemasta. Kuvitelkaa, miten hienon taidenäyttelyn niistä saisi! Kauniit, perinteiset ja huolellisesti kirjotut kirjaimet julistaisivat Suomi ensin -porukan ja muiden ihmisvihaajien sanomaa, lauseita, joita netin vihasivut pursuavat.
Suvakkih...a
Matupatja
Toivottavasti joku matu raiskaa sinut
Nee...in patukkaa odottaa
Erityisesti visualisoin huoneentaulua, jossa suomalainen sauna öyh(ött)ää savua lauantai-illassa, ja saunaa kehystää varsi- ja laakapistoin kirjottu teksti ”Saunan takana on tilaa”.

Taidenäyttelyn avajaisten kunniavieraita olisivat muun muassa ulkoministeri Timo Soini, joka on hellinyt entisessä puolueessaan vihapuhetta, sekä sisäministeri Paula Risikko, tuo peukalo-Paula, jonka intresseihin ei näydä mahtuvan väkivaltaisen hörhöporukan mielenosoituksen suitseminen.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Sairauslomaa sadepäivästä!

Tämä kesä on ankea. Lomakausi varsinkin. Säiden kannalta siis varsinkin. Syksyllä työpaikkojen kahvihuoneista onkin luvassa kovaäänistä valitusta. (Työn alkaessa ottakaa mukaan kuulosuojaimet.)
Virkaehtosopimuksia selaillaan ja lakipykäliä luetaan: kuka korvaa surkeat lomasäät, kun suomalaiset rahjustavat työpaikoilleen kalvakka naama vesisateen huuhtelemana, eikä käsivarsiinkan ole tullut yhtään rusketusraitoja rannekellosta.

Erään lääkärin mukaan suomalaiset ovat äityneet hakemaan sairauslomia huonojen säiden vuoksi.
- Sairauslomaa pyydetään pääsääntöisesti hyvin perustein – mutta ei aina. Minulta on vaadittu sairauslomatodistusta huonon sään takia pilaantuneen lomamielen vuoksi, kirjoitti liikuntalääketieteen erikoislääkäri Pippa Laukka Helsingin Sanomien kolumnissa.


No niin. Onhan se ymmärrettävää näillä leveysasteilla. Kesää on odotettu viime elokuusta lähtien. Mökkejä varattu ja veneitä hankittu. Ja sitten sataa ja myrskyää. Näin kesäihmisenä ajattelinkin laatia selkeän taulukon korvausvaatimusten ja sairauslomien tueksi.
Koko lomapäivän mittaisesta tihkusateesta saa yhden päivän sairauslomaa, jonka saa pitää ensimmäisenä aurinkoisena työpäivänä. Rankemmasta sateesta napsahtaa kaksi päivää, ja ukkosmyrskylle on omat kertoimensa, jotka tosin ovat niin monimutkaisia, että eivät mahdu näin pieneen tilaan. Se on pienellä tekstillä siinä lomakkeessa.

Tästä lomapäiväsateesta saa kyllä kaksi sairauslomapäivää. Pakko.




















Raesade on siinä ja siinä, sillä se on kuitenkin erikoinen luonnonilmiö, jonka ihailu voi pikemminkin piristää kuin pilata lomapäivän. Sairauslomaa haettaessa ei myöskään kannata kertoa, että näki jossain vaiheessa sateenkaareen. Siinä näet tulee paljastaneeksi, että paistoihan se aurinko sittenkin hetkisen.

Lisäksi on otettava huomioon ns. Pekka Pouta -kerroin, Huutos-Matti
 -bonukset ja Kerttu Kotakorpi -lisä.  Jos he tulevat luvanneeksi auringonpaisteista viikonloppua, mutta sen sijaan tuleekin vettä kuin saavista, sairauslomapäivien määrä lisääntyy yhdellä.

Syksyn tullen Kikytunnit on syytä unohtaa, sillä tällaisen kesän jälkeen niistä tulee kapina.

Säiden pilaaman lomamielen vuoksi voi pyytää korvauksia ja sairauslomaa myös talvella. Onhan se ihan pirullista, jos olet varautunut hiihtämään ja laskettelemaan, mutta monot ja sukset jäävät käyttämättöminä suksiboksiin koska nollakeli ja tuhnea räntäsade.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Pakkopalautukset ovat epäinhimillisiä

Turvapaikanhakijoiden pakkopalautusten tahti on kiihtynyt. Afganistanin pakolaisasioista vastaavat ministerit ovat vedonneet, että Eurooppa lopettaisi pakkopalautukset. He toteavat, että maa ei pysty huolehtimaan Euroopasta palautettavista. Maassa on nyt noin 1,8 miljoonaa maansisäistä pakolaista. Iran ja Pakistan ovat alkaneet käännyttää sinne paenneita.
Myös YK:n pakolaisjärjestö UNHCR kehottaa lopettamaan pakkopalautukset.

Valtaosa Suomeen tulleista afgaaneista kuuluu vainottuun hazaravähemmistöön. Jo pelkästään hazarakansaan kuuluminen riittää tappamisen syyksi. Nuoret turvapaikanhakijat joutuvat Afganistaniin yksin, sillä suku ja perhe on Iranissa tai Pakistanissa. Miten 19-vuotias voi tulla toimeen maassa, jossa kaikki työpaikan löytämisestä lähtien toimii tutunkauppana? He joutuvat terroristien maalitauluiksi tai pakkovärväyksen kohteiksi.

Kabuliin pakolaisleirille vietiin myös lapsiperhe, jossa on 10 kuukauden ikäinen vauva. Se ei voi olla YK:n Lasten oikeuksien sopimuksen mukaista.

Moni palautettava on Maahanmuuttoviraston hutiloinnin uhri. Migri on käyttänyt heidän kohdallaan maatietoja vuosilta 2012–2015. Sen jälkeen Taleban ja noin 20 muuta terroristijärjestöä ovat vallanneet lisää alueita.
Myös tulkkaus on huonoa. Reilut 11 000 suomalaista vetosi 20.6., että Maahanmuuttovirasto korjaisi toimintatapojaan. Nyt on aika vastata tähän vetoomukseen ja säästää ihmishenkiä.

(Helsingin Sanomat julkaisi mielipidekirjoitukseni 10.7. Tekstiä oli hieman lyhennetty, tässä alkuperäinen.)



Afgaaniystävän piirtämässä kuvassa lapset odottavat, tulevatko
äiti ja isä kotiin torilta tai työstä. Terroristien hallitsemilla alueilla
mikään ei ole varmaa.

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Sanahelinä

-Anteeksi, äiti, mutta minä poltan taas tupakan.
Juuri 19 täyttänyt poika käärii sätkää toisensa perään ja pahoittelee sitä Suomi-äidilleen.
- Tämä auttaa kun mua hermostuttaa
Poika on poissa tolaltaan, sillä hän pelkää käännytystä lähtömaahansa.
- Minä olen väsynyt elämästä. Minun elämä on valmis. Minä kuolen Afganistanissa, minä kuolen jo lentokoneessa.

Haluan lohduttaa häntä ja vyörytän esiin sen isoimman lohdun jonka siinä nyt tiedän – lainauksen Schindlerin lista -elokuvasta.
- Toisessa maailmansodassa ihmisiä otettiin vangiksi. Heidän piti tehdä paljon työtä ja moni kuoli. Joku heistä sanoi, että haluaa kuolla. Hänen kaveri sanoi: et voi kuolla, et voi tehdä itsemurhaa. Jos teet, et voi tietää, miten tämä kaikki päättyy.

Poika ei kuullut selitystäni, saati ymmärtänyt sitä. Hän toisti sanomansa konemaisesti
- Minä olen väsynyt elämästä. Minun elämä on valmis. Minä kuolen Afganistanissa, minä kuolen jo lentokoneessa.

Minä vaikenin. Se lohtu, jota olin luullut tyhmyyttäni luullut auttaviksi sanoiksi, murtui sanahelinäksi totuuden edessä.
Ja parempaan en pystynyt. Onneksi älysin edes vaieta.

Sanahelinää on nyt tässä maassa kuultu. Sanahelinällä on määritelty sotaa käyvät alueet turvallisiksi alueiksi, joihin vainottu vaoi palata.
Päättäjät puhuvat turvapaikanhakijoiden arvostavasta ja ihmisarvoisesta kohtelusta prosessin joka vaiheessa.
No, moni oikeusoppinut on huomauttanut Maahanmuuttoviraston käytäntöjen ongelmista, kuten huonoista tulkeista, jotka eivät pysty tuomaan ilmi turvapaikanhakijan varsinaista huolta ja turvan tarvetta. Laatu on työskentelyssä korvautunut määrällä, eikä yksilöllinen kohtelu toteudu.

Säilöönotoissa ja pakkopalautuksissa ihminen muuttuu logistiikkaongelmaksi, jonlla ei ole ihmisarvoa ja jota ei tarvitse kunnioittaa.

Päättäjät kertovat, kuinka palautettavasta turvapaikanhakijasta otetaan koppi, ja jokin paikallinen organisaatio tai viranomainen paikan päällä saattelee hänet säälliseen elämään.
Ja siellä se pakkopalautettu kuitenkin piileskelee uhkaaijian ja kiduttajiaan ja lähettää suomalaisille ystävilleen kaoottisia pelokkaita viestejä.

Sanahelinä tyynnyttää meistä ne, joiden on helpompi nukkua yönsä, kun saa uskoa, että kaikki tapahtuu laadukkaasti ja paragrafien mukaan.
Sanahelinä loukkaa meistä monia, jotka ovat nähneet, mitä tässä maassa nyt oikeasti tapahtuu.

Olisi, hyvät päättäjät, rehellistä tunnustaa, että ei kuulkaa kiinnosta yhtään, miten niille siellä lähtömaassa käy – millaisiin loukkoihin he joutuvat, kenen käsiin päätyvät, kuolevatko vai elävätkö. Kunhan tämä Suomi 100 -juhlasali vain saadaan tyhjennetyksi ei-toivotuista vieraista ja salin pariovet lukituiksi. Sitten pestään kädet ja aletaan juhla.
Sentään Suomi ensin.