sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Soittolista-autolla etelään

Eli: Hei, me kotoudutaan!
Tai: Nyt alkoi itkettää.

Piskuinen automme raikuu poikien laulusta. Suomi-räppiä, Suomi-poppia ja vähän Despacitoakin. Muutama puolituhma sanoitus, joiden kohdalla mietin, mahtavatko pojat tajuta niiden merkityksen. (Hihityksestä päätellen tajuavat.) Sekä romantiikkaa Jari Sillanpään Satulinnan tapaan.
Youtube kaiuttaa poikien soittolistaa, jonka kappaleet ovat minulle aika outoja. Koska ikäero. Niin no kyllähän minä sen Olen suomalaisen tiedän.
- On elama taalla raskasta tyota, ja harvoin on onni myota, takapenkki kuoroilee.


















Hoi-joi-joi elämä on julmaa, mun on pakko twerkkaa että saisin fyrkkaa, pojat laulavat Antti Tuiskun taustakuorona. Auto melkein huojuu. Minua naurattaa, samoin kuin Despacito - jokohan muuten ensi kesän kesähitti on jo markkinoilla?

Sitten: Laura Närhin Supersankari kertosäkeineen:
Leikkaisin sut irti kolariautosta, raahaisin ulos palavasta talosta,
ja vaikka väkisin ja vaikka väkisin mä käynnistäisin sun sydämen. 

Nostaisin kopteriin hyökyaallosta, kokonaiseksi ompelisin paloista,
ja vaikka väkisin ja vaikka väkisin mä käynnistäisin sun sydämen.


Palaan hetkessä helmikuuhun, elämäni surullisimpaan päivään, jolloin halusin käynnistää väkisin yhden sydämen, mutta pystyin vain silittämään pitkää tukka ja pörheää partaa.
- Nyt alkoi itkettää, sanon, ja pojat silittävät olkapäätä, katsovat myötätuntoisesti.
Poikien soittolistalta puuttuu Nightwishin kaunis Meadows of Heaven, poikani lempimusiikka. Hänen ystävänsä esittivät sen hänen muistotilaisuudessaan.

Siinä me olemme, samassa autossa, ja meidän kipumme ja kaipauksemme koskettavat toisiaan. Minulta puuttuu poika. Yhdeltä puuttuu äiti ja isä. Yhden äiti käski lähtemään, "ettei sulle kävisi kuin kävi isällesi ja veljillesi". Yksi kertoo, että veli ammuttiin, ja "emme koskaan löytäneet his death body".
- You are lucky, sinulla on tytär ja äiti, sanoo yksi heistä.
- Minun äitini ja isäni ovat kuolleet, nuori poika jatkaa.

Sitten kevennetään tunnelmaa. Intialaisen elokuvamusiikin jälkeen raikuu iloinen ja rytmikäs afgaanimusiikki, pojat taputtavat, laulavat antaumuksella mukana ja tekevät tanssiliikkeitä niin kuin niitä nyt henkilöautossa voi tehdä. Auto ei MELKEIN huoju. Se huojuu.
(Varoitus: tuo linkki vie tanssiesitykseen, ei ole sitä musiikkia, mitä pojat kuuntelivat. Mutta jotain sinne päin.)

Kun Äänekoski lähestyy, sanon: Matka loppui kesken, mentäiskö saman tien Helsinkiin.





perjantai 11. toukokuuta 2018

Äidin halausta ikävä

Tänä vuonna äitienpäivä on minulle ristiriitainen päivä. Soitan onnittelupuhelun omalle äidilleni, viime viikonloppuna piipahdin hänen luonaan ja vein kettukarkkeja.
Päivää vietän oman kutistuneen perheen kanssa. Tytär tulee kylään ja ehkä siinä vegaanikakku kyhätään. Tytär osaa tehdä kauniita kakkuja, poika, jota nyt kaipaan, roiskaisi koristeet suurpiirteisemmällä otteella: siinä on!
Tänä päivänä
kiitän siitä mitä on
ja mitä oli.
Hautasi hiekkaan piirrän:
Pulvis et umbra sumus. *

(Olemme tomua ja varjoa*.)


Kuvan piirsi Jalil Jafari. Se mukailee valokuvaa, joka esittää
nuorta naista, joka osallistui Afganistanissa yliopiston pääsykokeisiin lapsi mukanaan.









































Vastaanottokeskuksissa asuu paljon nuoria, joiden elämää leimaavat koti-ikävä, epävarmuus, pelko, pienet toivonpilkahduksetkin. Myös he muistavat äitejään, jotka ovat maailman toisella laidalla. Jotkut heistä voivat soittaa perheelleen, toisten perheet ovat tietymättömissä, joidenkin vanhemmat ja sisarukset ovat kuolleet tai kadonneet pakomatkan aikana.
Nuoret yrittävät pitää yllä optimismia ja kertoa kotiväelleen, että kaikki on hyvin. Moni ei tohdi kertoa, että turvapaikkaa ei tullut. Myös kotiväki yrittää säästää paossa olevaa nuorta huonoilta uutisilta. Nuoret kantavat vastuuta perheistään. Jos joku heistä on löytänyt työtä, hän lähettää rahaa kotiin.
Kulttuureissa, joista turvapaikanhakijat tulevat, perhe- ja sukuyhtyteys on kiinteä. Yksin Eurooppaan ajelehtineiden nuorten äiti-ikävä on musertava. Moni on onneksi löytänyt tukihenkilökseen Suomi-äidin. Mutta oma äiti – hän on korvaamaton.

Tämän runon äidilleen on kirjoittanut 19-vuotias afgaani Seyed, joka on ottanut suomen kielen haltuunsa reilun kahden ja puolen vuoden aikana ja kirjoittaa tekstejä kotimaasta ja pakolaisuudesta.
En tiedä mitä teet äiti kulta.
En tiedä oletko kunnossa vai et.
En tiedä miten elämä menee eteenpäin äidilläni.
En tiedä jaksatko vielä vai et.
Ei tiedetä voidaanko tavata joku päivä uudestaan.
Muistatko kun olin sinun lähellä
monta kertaa päivässä,
olin sinun halauksessa.
Mutta nyt olen todella kaukana
sinun halauksesta.
Et tiedä kuinka paljon nyt tarvitsen sinun halausta.
Äiti haluan itkeä,
mutta ihmiset sanovat että olen hullu.
Äiti haluan mennä pois maailmasta,
mutta sinua takia en voi tehdä sitä.
Äiti, voi äiti, minua pelottaa ilman sinua.
En tiedä oletko silloin elossa.
Et tiedä kuinka paljon haluan olla sinun kanssa.
Et tiedä kuinka paljon mulla on ikävä sua.
Et tiedä kuinka paljon joskus itken
kun olen todella kaukana sinusta.
En tiedä milloin voin nähdä sinua.
Mutta rukoilen koko ajan.
Jumala kuuntelee mitä minä sanon.
Äiti sano Jumalalle, että mä en voi elää ilman sinua,
en jaksa ilman sinua.
Voi äiti miten kaunista on,
kun näen sinua.
Äitini on kuin enkeli.
Äiti kulta missä olet.
Voi rakas äiti milloin voin olla sinun kanssasi.
Toivon että nähdään pian.
Minullakin tosi paljon ikävä sinua rakas äitini.
Joku päivä voimme nähdä toisiamme.


Oletan, että myös niissä turvapaikanhakijaperheissä, joiden täysi-ikäistyneet nuoret Suomi on erottanut perheestään ja kyydännyt vainon ja terrorin keskelle, äitienpäivää vietetään matalalla profiililla.


torstai 10. toukokuuta 2018

Kun orpotyttö kouluun lähti

Synnyinkotini lipaston - tai no me sanomme, että se on senkki, tai shenkki - laatikosta löytyi noin kymmenen sentin kolikon kokoinen rintaneula. Sitä koristaa suomenkarjaan kuuluvan lehmän kuva.
Ei mikä tahansa pinssi, vaan äitini koru karjakkokoulusta, jota hän kävi sotavuosina Maaningan Halolassa. Kiinnitysneula on valitettavasti katkennut, joten korua ei voi enää käyttää.






















Äitini, tuo 98-vuotias vuolaasti tarinoiva vanhus, kertoo, kuinka hänen isänsä karautti hevosella Portaanpään kristillisen kansanopiston pihaan Lapinlahdella. Reessä istui liuta tyttäriä, joille isä lupasi: Tänne sitä työkii sitte isompina peäsettä.
Toisin kävi: tuli 30-luvun lama, siihen liittyvä takuuhuijaus ja ensin äidin sairaus ja kuolema, kohta isän sairaus ja kuolema. Kuusipäinen lapsilauma hajosi: osa lähti piioiksi, osa päätyi huutolaisiksi. Äitini osaksi tuli piikominen naapurikylän opettajan kodissa lastenhoitajana.

Haaveet kansanopiston tuomasta sivistyksestä eivät toteutuneet. Sen sijaan äitini piti sinnikkäästi kiinni siitä, että oppia on saatava. Karjapiian pesteillä maalaistaloissa taskuun karttui rahaa, joka mahdollisti karjakkokoulun käymisen Maaningan Halolassa. Koulu osui sotavuosiin ja keskeytyikin välillä.
Karjakon kohtelu eri maalaistaloissa vaihteli, mutta yksi asia pysyi: pitkät ja työpäivät täynnä vastuuta elävistä eläimistä.

Sittemmin äitini ja isäni hankkivat rintamamiestilan noin 5-6 lehmän navetoineen. Karjakkoäidilläni oli erityisosaamista, ja häntä kutsuttiin avuksi, kun naapurien navetoissa lehmän poikiminen pitkittyi tai kun lypsikki lamaantui syömättömänä makaamaan parressaan. Maksutta tietysti, ellei pullakahveja lasketa.

Äidilläni ja hänen sisaruksillaan olisi ollut koulupäätä, mutta he eivät päässeet näyttämään osaamistaan. Kehuttavia koulutusmahdollisuuksia ei ollut myöskään minun sisaruksillani, sillä syrjäisessä maalaispitäjässä ei ollut keskikoulua eikä kyytejä naapurikaupungin kouluihin. Koulupäätä ja -halua olisi kyllä piisannut. Minä pääsin keskikouluun, kun sellainen vihdoin ja viimein saatiin kotikuntaani.

Olen näemmä ihminen, jolla on aina toinen jalka menneisyydessä. Haen vauhtia äitini koulunkäynnistä, kun oikeastaan ajattelin tämän päivän nuorten koulutusmahdollisuuksia. Ja niiden puutetta.
Äskettäin eduskunnalle luovutettiin kansalaisaloite toisen asteen koulutuksen maksuttomuudesta. Pelastakaa Lapset ry on jo kauan etsinyt kummeja - sponsoreita - suomalaisille nuorille, joiden perheillä ei ole varaa nuoren koulukirjoihin ja muihin oppimateriaaleihin. Huonontuneet bussiyhteydet ovat sivukylien nuorten kouluunpääsyn jarruna. Ammattikoulutusta on heikennetty ja resursseja vähennetty, etäpäiviä lisätty,
Nuorten syrjäyttäminen opintomahdollisuuksien ulkopuolelle tulee kalliiksi.  Kalliimaksi kuin satsaaminen koulutukseen nyt.


Ps. Minusta tuo karjakkomerkki on niin kaunis, että haluaisin teettää siitä uusiokorun itselleni. Kukahan sen ideoisi ja valmistaisi? Olisiko vinkkejä?



keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Kirje pääministerille: surun edessä olemme samanlaiset

Olemme kollegoita surussa ja kaipauksessa, sillä minäkin menetin läheisen perheenjäsenen, yllättäen, kuin seinään törmäten. Tulevaisuutta ei hänen kohdallaan enää ole. Tämän pahempaa ei enää voi tapahtua, luulen, ja siksi sain rohkeuden lähettää teille tämän (avoimen) kirjeen sekä neulomani lapaset.

Voiko suruja laittaa suuruusjärjestykseen? Jos pitkään sairastanut kuolee, se on suru. Läheisen äkkikuolema on surumpi. Jos läheinen kuolee ja vahingoittaa samalla muita (auto-onnettomuudessa esimerkiksi), se on suruin?

Olen lyhyessä ajassa oppinut, että suru on kirkas ja häikäisevä - ainakin se sattuu kyyneleisiin silmiin. Samalla se myös terävöittää näköä ja auttaa havaitsemaan toisten ihmisten surun ja myös suremaan heidän kanssaan.

Minkä kokoinen on sellaisen perheen suru, jonka täysikäistyneet nuoret tempaistaan kotoa ja lähetetään kohti tuntematonta kohtaloa? Niin kävi Viitasaarella asuvalle irakilaisperheelle, jonka kaksi nuorta (tyttö, jota odottaa pakkoavioliitto, ja poika, jota odottaa vankeus) vietiin palautuslennolle, niin että eivät ehdineet edes hyvästellä läheisiään. Onko Suomeen jääneiden perheenjäsenten murhe suurempi kuin minun, koska sitä sävyttää huoli ja epätietoisuus? Minä sentään tiedän, missä omani on. Viimeksi viikko sitten kävin tuoreella haudalla.

Suomi ei kunnioita ”vääränväristen” ihmisten surua – ikäänkuin se olisi vähempiarvoinen kuin suomalaisten, ikään kuin ”väärät” perheet eivät pirstoutuisi yhtä kipeästi, kun niistä leikataan pois perheenjäseniä vaaraan ja vainoon.
























Lähetän teille suunnittelemani sinivalkoiset lapaset. Niiden teksti vetoaa, että pidetään pää kylmänä ja hoidetaan kunniallisesti velvollisuutemme turvapaikanhakijoita kohtaan. Keep calm kuului brittien rohkaisulause toisen maailmansodan aikana.
Kämmenpuolen lippuryhmä muistuttaa, että Suomi pystyy siihen kyllä. Toiset lapaset on tarkoitettu rouvallenne. Ne ovat punamustat – Karjalan väriset. Evakot asutettiin paljon tiukemassa tilanteessa.

Tein sinivalkoiset lapaset myös kaikille presidenttiehdokkaille toivoen, että lämpimät kädet saavat myös sydämen lämpenemään. Teen ja myyn lapasia Pakolaisneuvonnan Sokea oikeus -kampanjan hyväksi – yhdenlainen häpeä sekin, että turvapaikanhakijoiden yhdenvertaisuuden toteutuminen edellyttää kansalaiskeräystä.

Monet tahot – asiallisista juristeista lähtien, ei vain kukkahattutädit – ovat esittäneet huolensa turvapaikanhakijoiden oikeusturvan toteutumattomuudesta. On aika tehdä korjausliike.

Kirjeessäni lähetin myös kuvan syyrialaistaiteilija Abdalla Al Omarin tuotannosta. Hän on maalannut maailman johtohenkilöitä pakolaisina. Elämä on haurasta. Tänään me päättämme, mitä teemme toisten ihmisten elämille. Jonain päivänä joku voi katsoa meitä nenänvartaan pitkin ja päättää, mitä tekee meidän elämämällemme. Sen tajuamisen pitäisi vetää nöyräksi.

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Graniittinen suru

Ajattelin, että kirjoitan vain yhden surublogin. Tulin toisiin ajatuksiin, kun luin ystäväni Helin Facebook-kommentin.
- Mulla on ollut ongelmaa, miten kommentoida Kaarinan surua. Olen itse ollut siitä niin järkyttynyt, en tajua, miten siitä voisi selvitä tai miten siihen voisi ottaa osaa. Ihailen Kaarinaa, kun hän osaa kääntää käsittämättömän surunsa voimaksi toisten hyväksi. Rakastan sinua, Kaarina

Kiitos Heli, tunnen sinut vain somen kautta ja tässä yhteisessä ihmisoikeustaistelussa. Kiitän lämpimästä osanotosta, kiitän ylitsevuotavan kauniista sanoista.
Ja kyllä, suru on käsittämätön. Se ei ole käsittämättömän iso, käsittämättömän laaja, painava, musta. Ihan vain – käsittämätön.

Haluan kertoa, miltä suru tuntui ja tuntuuu. Ehkä tästä löytyy peilauspintaa muille surun rouhaisemille.
Ajattelen asioista usein konkreettisina kuvina. Se hetki, kun kävin katsomassa kuollutta poikaani sairaalassa, oli kuin olisin törmännyt kiviseinään täydellä vauhdilla. Tärsky tuntuu oikeassa poskessa, oikealla ohimolla, ja oikea silmäni ikään kuin kieltäytyy näkemästä. Minulle tuli sanana mieleen kirjailija Sirpa Kähkösen kirjan nimi Graniittimies. Kylmä, painava, liikkumaton, hengetön.

Elämässäni on nyt kaksi aikaa: ennen ja jälkeen. Tieto siitä, että meitä on nyt enää kolme, seuraa kaikkialle, se maistuu, tuntuu, haistuu. Ihan kuin joku olisi ropsauttanut ruoka-annokseeni kitkerää, pahanmakuista maustetta, ja soppalautanen on syötävä tyhjäksi, vaikka joka lusikallinen irvistyttää.

Kun ensimmäisen kerran pojan kuoleman jälkeen kuulin kevätlinnun tirskahduksen, pidin sitä henkilökohtaisena loukkauksena.

Poikas on poissa,
tik-tok, poikas on poissa.
Suru kovertaa
sydäntäni kuin tikka
lahoa puuta. Tik-tok.


















Yleensä odotan kevättä ja kesää (poikanikin odotti). Muuttolinnut ovat tuoneet ilon, maasta esiin puskevat punaiset raparperin alut, ensimmäiset kevätkukat, vihertävä ruoho ovat todistaneet elämän voimasta. Nyt tunnen olevani kahden kallion välissä rotkossa (siellä Helvetinkolussa).
Joskus rotkoon osuu auringonsäde ja tunkeutuu peipposen laulu. Ne nostavat silmiin kyyneleet. Kartan metsässä kävelyä, sillä kävellessäni joudun olemaan liiaksi itseni kanssa.





















Kohta kuuluvat
joutsenten keväthuudot.
Kaikki ennallaan
- ja ei mikään. Sinä et
kuule niitä kanssani. 


Jokainen suree tavallaan ja kestää surun tavallaan. En ole vielä itkenyt kovin paljoa. Suru ja itku ovat kartallani valkea (ei vaan musta) alue, jonne en ole tohtinut vielä astua. Suren väsymällä ja nukkumalla. Kolme puhelua tai virallista sähköpostia päivässä – ja niiden jälkeen olen aivan voimaton ja aloitekyvytön.
Miten kestän? Jatkamalla niitä asioita, jotka ovat olleet minulle tärkeitä. Suruni on kaksisäikeinen: olen menettänyt minulle rakkaan ihmisen. Sitä aiemmin olin jo menettänyt luottamukseni Suomeen oikesvaltiona. Sen kokemuksen jaan lukuisien ihmisten kanssa, jotka ovat tukeneet turvapaikanhakijoita. Olen oppinut, että suru on kirkas ja häikäisevä, ainakin se sattuu kyyneleisiin silmiin. Se myös terävöittää katseen ja auttaa myötäsuremaan toisten surevien kanssa. Kuten henkensä edestä pelkäävien turvapaikanhakijoiden. Näen minulle tutuissa ja läheisissä pojissa häivähdyksen omasta liian varhain lähteneestä nuorestani.
Kun minun suru-uutiseni oli kantautunut minulle tuttujen afgaanipoikien tietoon, muutama heistä tuli tuomaan minulle kukkasia. Yksi heistä sanoi:
- Me tiedämme, että mikään ei ole kuin oma lapsi, kukaan ei voi korvata omaa poikaa. Mutta sinulla on nyt monta poikaa, ja me kunnioitamme sinua.



perjantai 6. huhtikuuta 2018

Miksi pulpetti oli tänä aamuna tyhjä?

Mitä muistat alakouluvuosiltasi? Ketkä kaverit ovat jääneet erityisesti mieleen?

Minä muistan sen tytön, jonka kotiväki laittoi terveydenhoitajan lahjoittaman hammasmukin parempaan käyttöön kukkaruukuksi. (Opettaja tuli paljastaneeksi sen koko luokan kuullen, mitä pedagogista ratkaisua vähän hämmästelen.)
Muistan ystäväni, jonka kotona kävin yökylässä ja jolla oli legopalikoita. Leikin niillä niin innoissani, että en huomannut, kuinka hänen äitinsä harmistui, kun ei kuullut legojen kolinalta telkkariuutisia.
Muistan tytön, jolla ei ollut kovin paljon kavereita ja joka kävi meillä yökylässä. Hän sanoi etukäteen, että voi kyllä nukkua ihan vaikka eteisen lattialla. Aamulla, kun heräsimme, hän selitti, että patja ja lakana kastuivat, koska hän on niin kova hikoilemaan yöllä. (Nielin selityksen epäilemättä mitään.)
Muistan pojan, joka istui vieressäni neljä ensimmäistä kouluvuotta. Hänen perheensä muutti sittemmin Ruotsiin.
Muistan pojan, joka luuli, että tykkääminen ilmaistaan vetämällä tyttöä letistä ja tökkimällä häntä harpilla takapuoleen.
Minut muistetaan ehkä tyyppinä, joka kaatui heti, kun sai sukset jalkaansa, ja jonka suusta, heti kun sen avasin, alkoi purkautua kissajuttuja.


Kuva ilmaista kouluruokailua juhlistaneesta näyttelystä.

Pienessä sodan jälkeen rakentuneessa maalaiskylässä liki kaikki asuivat samanlaisissa ahtaissa rintamamiestaloissa. Kaikki kihisivät pienessä puutteessa, jota olisi voinut ehkä köyhyydeksikin sanoa. Koulussa oli vuosittain päivä, jolloin jaettiin ”kunnan vaatteita” ja ”kunnan kumisaappaita”. Meidän perheemme ei niitä koskaan saanut, koska meillä ei ollut kahdeksaa lasta, ja äiti ompeli lapsille siistit ja ehjät vaatteet.
Yleensäkin muistan kouluvuoteni siitä, että Suomea yritettiin nostaa köyhyydestä. Tekemistä siinä olikin. Minun elämääni vaikutti ratkaisevasti se, että syrjäiseen kuntaan perustettiin kunnallinen keskikoulu, jonne pääsin neljänneltä kansakoululuokalta läpäistyäni pääsykokeet.

Mitä tämän päivän alaluokkalaisille jää koulukavereista mieleen?
Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila twiittasi, kuinka lapsiperheköyhyys on lisääntynyt. Eriarvoisuus näkyy koululuokissa. Toisilla on uusin puhelinmalli ja merkkivaatteet, toiset hankkivat vaatteensa pakon edessä kirpputoreilta ja piilottelevat epäkuranttia puhelinta taskunsa pohjalla. Epätasa-arvo tulee esille muun muassa kouluretkien yhteydessä.
Kurttilan twiitti oli musertava: parempiosaiset pilkkaavat avoimesti köyhiä lapsia ja heittelevät heille kolikoita.


Miksi pulpetti onkin tänään tyhjä? Missä on Fatime, missä Mahdi?


















Joissakin koululuokissa tapahtuu mystisiä katoamisia. Se Fatime, joka istui naapuripulpetissa, joka oli aluksi ujo mutta puhui enemmän ja enemmän kielitaidon karttuessa, ei yhtenä aamuna tullutkaan kouluun. Hänen veljensä Mahdi, tuo jalkapallokentän taituri, ei myöskään ilmestynyt kouluun.
Edellisviikolla poliisi haki Alin, jonka perhe jo istui itkevänä autossa.
Opettajalle ja koulukavereille valkeni myöhemmin, että Fatimen ja Mahdin perhe oli pelännyt pakkopalautusta ja lähtenyt yrittämään paperitonta ja turvatonta elämää Ranskassa.
Tämän päivän todellisuutta kuvaa eräs opettaja Helsingin Sanomien yleisönosastolla. Suosittelen lukemista.
Tämä kaikki on pahinta tietysti turvapaikkaa hakeville lapsille, mutta olen myös miettinyt, millaisen jäljen kaikki tämä painaa heidän suomalaisiin koulukavereihinsa. Että Suomi on inhimillinen ja reilu? Että elämä kantaa ja että saat oikeudenmukaisen kohtelun kaikissa elämäsi vaiheissa, silloinkin, kun menee huonosti?
" Luokkatoverit olivat järkyttyneitä, ja itku koulun käytävällä oli herkässä", kirjoittaa opettaja Helsingin Sanomissa.

Tilanne kuormittaa myös opettajia, kuten Hannele Vestola kirjoittaa blogissaan. Suosittelen senkin lukemista.
Päättäjät ja viranomaiset eivät nyt oikein taida hahmottaa, miten tuhoisaa jälkeä nykyinen turvapaikkapolitiikka saa aikaan koko Suomelle.






maanantai 2. huhtikuuta 2018

Muistoa kunnioittaen

Tämä tuntuu järjettömältä. Kukkalähetti kantaa meille osanottokukkia. Posti tuo adresseja, joissa lukee ”muistoa kunnioittaen”. Ja sanaparin edessä on minun nuoren poikani nimi.
Ei. Ei nuoren miehen nimeä kirjoiteta adresseihin eikä kuolinilmoituksiin. Nuoret miehet opiskelevat, kuuntelevat musiikkia, pelaavat sählyä, höhöttävät kavereidensa kanssa.

Pääsiäistä edeltävänä sunnuntaina ortodoksikirkon jumalanpalveluksen teema oli Lasarus. Jeesus herätti Lasaruksen, vaikka hän oli jo neljättä päivää kuolleena.
Neljättä päivää kuolleena oli myös minun poikani, kun menin häntä katsomaan sairaalaan. Pitkä tukka ja pörheä parta kehystivät kasvoja. Kosketin kylmää otsaa ja kuiskasin (kuten satoina kouluaamuina taannoin): Herää.

Ei ollut minulla ihmeitä tekevää voimaa, ei ollut huoneessa edes Tihvinän Jumalanäidin ihmeitä tekevää ikonia. Oli vain typertynyt ja murheesta turta äiti.
Ei ollut sitä mehiläistäkään, kuten oli Lemminkäisen äidillä. Hänellä oli palasista kokoon kursittu poika, oli mehiläinen, joka haki ihmevoidetta Taivaan Luojalta. Voide palautti hengen Lemminkäisen ruumiiseen.
Olen usein elämäni varrella pysähtynyt katsomaan Akseli Gallen-Kallelan taulua, joka esittää kuollutta Lemminkäistä ja hänen äitiään Tuonelan virran äärellä. Äitien osa: yrittää taltuttaa poikiensa villityksiä, korjata jäljet – tai surra kipeää menetystä.

Kansanrunoudesta lainattua tämäkin:
Lämmin paita liinainenkin
oman äidin ompelema,
vilu on vaippa villainenkin
vaimon vierahan tekemä.
Oma äiti joutui nyt valitsemaan pojalleen valkean pellavapaidan.

Muutama vuosi sitten olimme koko perheellä tuttavan hautajaisissa. Tilaisuuden jälkeen poika sanoi: nämä on tylsiä juhlia. Minä en halua, että kukaan joutuu minun takia tylsistymään minun hautajaisissani. Selitin hänelle, että hautajaiset ovat kuitenkin lohtu, ja se hoitaa heitä, jotka jäävät.
Sitten läppäsin poikaa olkapäälle ja sanoin: Pidä huolta, että minun ei sitten tarvitse järjestää sulle ei-tylsiä hautajaisia.


Sokerimassasta tehty sähkökitara komisti ei-tylsää täytekakkua
muistotilaisuudessa. (Kiitos, Hirvaskankaan Cafe Grillius.)





















Viimeiset viikot ovat olleet epätodellista aikaa, kuin näytelmä. Olen odottanut, että näytelmä päättyisi, Että esiintyjät – varsinkin poikani – tulisi lavalle pokkaamaan aplodit ja kiitoskukat. Ja sitten mentäisiin kotiin ja juotaisiin kahvit.
Niin ei käy. En tiedä vielä, millainen surun polku minua odottaa. Auttaako surussa, jos teemme perheessä asioita niin kuin olemme tehneet aina ennenkin – ja siinä samalla toteamme kipeästi, että nyt pöytään katetaankin yksi lautanen vähemmän ja vohvelitaikinaan rikotaan yksi kananmuna vähemmän? Vai olisiko parempi synnyttää uusia perinteitä, joiden avulla pääsisi vähän kipua karkuun?

Kun tyttäreni oli pieni, hän teki itselleen kattilankannesta kilven ja pahvista miekan ja muita suojavarusteita. Sitten hän sanoi rohkeasti: ”Nyt minä en pelkää mitään”.
Muumien Tuutikki sanoi: ”Mitä tahansa voi tapahtua, ja juuri siksi olen niin levollinen”.
Äkkikuolema sai minut epäilemään näitä rohkeuslauseita. Ei ole miekkaa eikä kilpeä, jotka suojaisivat. Ja epäilen vahvasti, että Tuutikillä ei ollut omia lapsia. Mihin tässä voi luottaa, kun koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa?

Epätietoisuuden usvan keskellä olen kiitollinen siitä, että olen lukenut joskus Jobin kirjaa. Lapsensa (ja kaiken muunkin) menettänyt mies taipuu sanomaan: Herra antoi, Herra otti. Kiitetty olkoon Herran nimi. Siihen on minunkin pikkuhiljaa taivuttava. Arkkua katsoessani ajattelin: Siellä on se poika, jonka me näimme. Se mitä emme hänessä nähneet, on jossain ihan muualla.