Tehtäväksianto: suunnittele mainos, joka pyörii Jumbo screenillä keskellä kaupallista kaupunkitilaa. Muut mainokset hymyilevät, loistavat väreissä, maanittavat ostamaan.
Meidän mainoksemme esittää ruhjottua, kidutettua, veristä miestä. Tapahtuma, jota mainostetaan, on Torinon käärinliinan vaiheita ja todistusvoimaa esittelevä näyttely Jyväskylässä 6.4.-10.5.
Ohjeistus mainoksen tekoon mainospaikkoja myyvältä firmalta: värikästä kuvaa, muista seitsemän sanan sääntö.
Just.
No, Torinon käärinliina esittää Jeesuksen hahmoa, Ihmisen Pojan kasvoja. Face. Ensimmäinen Facebook?
Toisaalta - ihmisiä kiinnostaa väkivalta.
Kidutusmuseoihinkin jonotetaan.
Kevätsiivouksen aikaan, mikä olisikaan houkuttelevampaa kuin tuuletetut petivaatteet.
Ja vanha totuus. Sen voi tulla ihan omin silmin tarkistamaan näyttelystä
Käyttämättä ovat vielä sloganit "Mullan alla - ei vaan ylösnoussut" (kuvituksena poikkileikkaus: multaa ja rairuohoa) sekä "Vasara ja nauloja" (kuvituksena se naulanjytky, jonka näin samaista Torinon käärinliinaa esittelevässä näyttelyssä pari vuotta sitten Savonlinnassa).
John Appleseed lipui kahdella kanootilla alavirtaan. Toisessa hän ymmärrettävästi istui itse, toinen oli täytetty omenansiemenillä. Joki mutkitteli, kapeni koskiksi, leveni suvannoiksi. John ohjasi kanoottinsa paikkaan, jonne arveli Amerikan Lännen asutuksen seuraavaksi leviävän. Sinne hän kylvi omenansiemenet, ja kun uudisasukkaat tulivat, hän saattoi myydä heille terhakoita omenapuun taimia.
Omenoista kirjoittaa Michael Pollan kirjassaan Halun kasvioppi. Kirja leikittelee ajatuksella, että kasvit ovat tahtovia olentoja - ja mitä ne tahtovat? Lisääntyä ja täyttää maan. Koska ne eivät pääse itse liikkumaan, ne houkuttavat eläimiä ja ihmisiä pikku apulaisikseen.
Kirja oli niin mukaansa tempaava, että luin sen kahdesti peräkkäin. Luin sitä keväällä ja kesällä, aikana jolloin kaikki kasvaa ja valloittaa elintilaa. (Kasvimaan hoitajat tuntevat ilmiön, eivätkä aina kiitä sitä.) Aloin tarkkailla luontoa enenevällä kunnioituksella.
Pieni männynsiemen - miten siihen onkin koodattu se viisaus, että se osaa kasvaa suorarunkoiseksi puuksi, jonka neulaset kiiltelevät auringonpaisteessa. Jumala tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan, puhui siemen.
Samoihin aikoihin luin biologi Jussi Viitalan kirjaa Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen. Viitalan teesi kirjassa on, että eläimellä on paljon enemmän opittua ja "kulttuurista" käyttäytymistä kuin olemme kuvitelleen, ja että ihmisellä on paljon enemmän vaistonvaraista käyttäytymistä kuin olemme tottuneet ajattelemaan. Viimeistään sen kirjan lukemisen jälkeen aloin kunnioittaa eläimiä kumppaneinani - Luojan luomina, joilla on älyä, toiveita, tunteita.
Ajattelin, miten luomisen aamuna kajahti käsky: Lisääntykää ja täyttäkää maa. Se on koodattuna meihin kaikkiin, kasviin, eläimiin, ihmisiin.
Tutussa virressä lauletaan "Kaikki joissa henki on, kiittämään jo tulkohon." Mielessäni olen kuullut sanan Henki isolla alkukirjaimella. Siis ne kiittävät, jotka Pyhä Henki on niin valaissut, että he älyävät kiittää. Mutta mielestäni pienikin alkukirjain käy. Kaikki joissa yleensä ottaen henki pihisee, kiittävät. Puut huminallaan, kukat kukkimisellaan, kissat kissaudellaan, ihmiset ihmettelyllään.
Fb-kaverini ja live-elämästä tuttuni Malla (nimi muutettu) harrasti kissajuttuja, sanaleikkejä, hassutuksia. Samaa laatua oli hänen serkkunsa Jutta (nimi muutettu), jota en tuntenut livenä, mutta joka Mallan kautta keksaisi pyytää minua kaverikseen.
Joulun alla Jutta lähetti hätäisen chattiviestin: Kaarina, et arvaa, Malla kuoli viime yönä.
Piti oikein rynnätä Mallan Fb-profiiliin, ja kyllä: Jutta oli käynyt kirjoittamassa sinne R.I.P. Malla.
Jutta kutsui minut hautajaisiin. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin hautajaisissa, joissa en tuntenut minut sinne kutsunutta henkilöä - arvaamalla laitoin, ja oikeaan osuin.
Muistotilaisuudessa muisteltiin Mallan persoona - myös virtuaalipersoonaa. Parikin ihmistä kiitteli, kuinka Mallan päivitykset ilahduttivat ja saivat hymyilemään. Malla oli niin huomaavainen ihminen, että jos joku hänen kaveripiiristään päivitti tyyliin "Nyt ei mene hyvin" tai "Päivä alkoi surullisesti", niin kohtapa Malla joko chattasi tai soitti: mikä ongelma, mikä hätä.
Ajattelin, että olen nyt uuden äärellä.
Niin, ja se Mallan kissa - Malla oli näet aika tuore kissanlapsen adoptioäiti. Se on nyt Mallan äitiä lohduttamassa.
Istun Konneveden kirkossa ensimmäisen adventtisunnuntain jumalanpalveluksessa. On aikaa katsella ympärille. Kappas, onpa tuo kuorin seinä hienosti maalattu.
Tilaisuuden jälkeen otan seinästä kuvan, sillä kuvio on alkanut muuttua mielessäni silmukoiksi. Kotona tulostan kuvan ja alan vähän piirustella. Mistähän löytyy 2 millimetrin ruutupaperia?
Konneveden kirkkolapanen on valmis! Sille on löytynyt neulojakin, konnevetinen neuloosiin parantumattomasti sairastunut nainen. Neulojasta ja lapasesta on tehty lehtijuttuja Keskisuomalaiseen, Konneveden kotiseutuyhdistyksen joululehteen, Kodin Pellervoon... Neuloosinainen teki samalla innolla muitakin paikkakuntien nimikkolapasia ja rakensi niistä näyttelyn viime kesänä Konnevedelle. Syksyllä lapanen oli lapasnäyttelyssä Hankasalmella Villa Mathildassa. Minä aloin käsi poskella miettiä, millaiset olisivat Konginkankaan kirkkolapaset - ainakin siellä on hieno meandroskuvioinen ovenkahva. Siitäkö se lähtee?
Kreikka on nyt niin otsikoissa. Käytiin Ateenassa viisi vuotta sitten. Odotukset olivat korkealla. Siellä on lämmintä (oli), siellä on kreikkalaista salaattia (oli), siellä saa uida (hmmm... no Voullan ilmaisrannassa sai, kun osasi asetella jalkansa pyörivien kivennuljujen väliin) ja siellä on marmoria ja korkeita taloja.
Ateenan talot olivat matalia. Hotellimme edustan olivat valloittaneet katukauppiaat. Hotellista lähimmälle metroasemalle eli Omonialle menessä piti valita Skyllan ja Kharybdin välillä. Mennäänkö reittiä, jossa kaupustelijat tyrkyttävät halpiskelloja, kynsilakkoja, tupakkaa, vaiko sitä reittiä, jonka olivat valloittaneet narkkarit, jotka piikittivät kovia huumeita keskellä kirkasta päivää?
Hotellille oli helppo osata: seuraa vain poliisiautojen sireenejä. Ikkunasta katsoimme, kun poliisi pidätti pari veijaria ja kytki heidät käsiraudoilla vastapäisen kaupan ikkunaa suojaavaan ristikkoon.
Maahanmuuttajat - todennäköisesti paperittomat - olivat yritteliäitä. Jo ensimmäisenä päivänä kiinnitin huomiota hittituotteeseen: porsaan/mansikan/omenan muotoisiin pehmeisiin palloihin, joita kaupustelijat plätsäyttivät katuun. Pallo levisi parin millin ohuiseksi levyksi ja kuroutui lyhyessä ajassa takaisin palloksi. Arvasin heti, että kiusaus tulee lomaviikon aikana käymään minulle ylivoimaiseksi.
Loman toiseksi viimeisenä päivänä kävelinkin määrätietoisesti kohti nuorta kauppiasta.
- Two euros, madam.
- Thank you. Where are you from?
- Bangladesh. And you, madam?
- From Finland.
- Oh, beautiful country, madam.
- Have you been there?
- No madam.
- Well, thank you. Have a good life.
Poika rukka, oli tullut Bangladeshista kauppaamaan ihmisille kahden euron pläjäyksiä.
Jokaisessa matkakohteessa koen ainakin yhden selkäpiinvärinäjutun, joka tuo kyynelet silmiin ja palan kurkkuun. Ateenassa se oli karyatidit, ne naishahmot, jotka kannattelevat temppelin kattoa Akropoliilla. Akropoliilla näimme vain kopion, mutta aidot olivat Akropolis-museossa. Siellä itkahdin.
Mutta tässä: viikko Ateenassa kutistettuna vajaaseen minuuttiin.
