Naps - se on kirkasvalolamppu

Naps sanoo kirkasvalolamppu keittiössä. Ikkunasta kun katson, näen pelkkää mustuutta.
Naps sanoo olohuoneen valokatkaisija illalla, kun tullaan ulkoa sisälle. Ulkona on vasta hämärää, nippa nappa sisälläkin näkisi puuhata ilman valoja, mutta ei viitsi. Samalla kun sytytän valot, ympärille syntyy valon luoma sisäkehä ja sen ympärille jää pimeys ja kaikki, mitä siellä on. Yhdellä sormenliikkeellä olen jakanut maailman kahtia, valoisaan ja pimeään, meihin ja noihin toisiin. 

Syksy ei ole lemppareitani, ei myöskään talvi. Pimeys puristaa. En pelkää pimeää, mutta se tekee monet asiat niin hankaliksi. Sain hämärästä ja pimeästä tarpeekseni lapsena, maalaistalossa, jossa ei ollut sähköjä ja jossa tuusattiin erilaisin valoneuvoin. Pieni himmeä öljylamppu, kirkkaat mutta epävarmat Hasakit ja Tilleyt – ja sitten lopulta asuinrakennukseen saadut kaasuvalot. Kynttilöillä tunnelmoitiin syksyilloin ja eritoten jouluna.

Tämä ei ole alkuperäinen öljylamppu vaan ledivalolamppu,
fiilistelytarkoituksiin.

Kesän kellahtaessa kohti elokuuta meillä pinnisteltiin, ettei tarvinnut laittaa valoa lamppuihin – se olisi merkinnyt myönnytystä syksyn lähestymiselle. Ilta jona valot laitettiin, oli jo surullinen. Ilmassa alkoi tuoksua loppukesä, ja valoa tavoittelevat hyönteiset pörisivät kiihkeinä kuumien lamppujen ympärillä ja napsuivat kuolleina lattialle. 

Koulumatkani oli reilun mittainen, ja taitoin sen kävellen. Erityisesti talvisilla suojakeleillä se oli pelottava, kun kaikki valaiseva lumi oli pudonnut korkeiden kuusien oksilta, ja tummat kuuset huokailivat tuulessa. 

Yhtenä aikuisaamuna – olin silloin vuorotteluvapaalla eivätkä aamut olleet kiireisiä – menin hakemaan aamun lehteä. Pysähdyin katsomaan sitä vähää valoa, joka tihkui katulampuista keltaisiin lehtiin. Satoi, ja isot pisarat suhahtelivat koivunlehtien lomasta maahan. Oli leppeä olo.
- En pelkää sinua enää, syksy, sanoin luottavaisesti ääneen.

 

Valo siilautuu lehtien lomasta pehmeästi ja pyöreästi.

No ei ehkä olisi pitänyt. En nimittäin ole niin varma siitä pelottomuudesta. Tänä syksynä olen huomannut etsiväni valoa – pientäkin valoa – aamun työreittini varrelta. Katulamppujen valo kiiltää lehtien pinnassa, pensaat hehkuvat kuin pienet soihdut. Valo muotoaa puita: nostaa valaistavia oksia esiin ja piilottaa toisia.

Kiva vastavalo, ja lehdet kuin pienet lyhdyt.

Olen ottanut valoista kuvia. Valokuvia. Julkaisin niitä Facebookissa, ja Fb-kaveri vinkkasi, että kuvaapa oikein kuvasarja, jossa näkyy ankeaksi ja pimeäksi parjatun syksyn pehmeä valo. Että teepä oikein valosarja.

Kadulle pudonneet vaahteran lehdet ovat kuin tähtiä.

Älyvaate hoi, älä jätä!

Nykyään pitää olla huolestunut siitä, että lapset ja nuoret viettävät kaiken aikansa jonkin älylaitteen kimpussa, somettavat silmät ristissä älypuhelimillaan, tapsuttavat etusormella padia tai tablettia ihan pelimaailmoissaan. Mitenkähän niiden todellisuudentajun kanssa oikein käy?

Aikuisillahan ei tietenkään ole mitään vaaraa siitä, että koneiden ja laitteiden kanssa vietetty aika vaikuttaisi aivotoimintaan ja maailman hahmottamiseen.

Paitsi. Ahkerana kaukosäätimen käyttäjänä olen huomannut, että yritän säätää ihmisiäkin ojentamalla television kaukosäädintä. Tai jotain olematonta ja kuvittelemaani palikkaa kädessäni. Jos ihminen puhuu liian kovaa, olen painamaisillani mute-nappia. Jos liian nopeasti, yritän keskeyttää puheen ja kelata taaksepäin… ääritapauksessa jopa laittasin pausen päälle muutamaksi tunniksi.
Ja kun huomaan pari-kolme kerrosta sitten tekemäni virheen neuleessa, etsin jostain lähettyviltä kumoa-nappia. Samoin jos kannan halkoja pinoon joka romahtaa - miksi pinoa ei saa takaisin painamalla cancel-toimintoa?

Työkaverin kanssa luimme lehdestä, että arkikäyttöön tarkoitetut älyvaatteet ovat ihan kynnyksellä.
- No just. Kohta sovitettava vaate sanoo vahingoniloisella äänellä kaupan rekissä, että älä kuvittele, että minä mahdun päällesi. Ei mene nappi kiinni ja ahterista ahdistaa. Ota suosiolla kahta numeroa suurempi vaate.
Tai että hahaa, minun on suunniteltu sinua 20 vuotta nuoremmalle käyttäjälle. Isojen tyttöjen joustokankaiset colleget ovat seuraavalla hyllyllä.

Kumoa edellinen toiminto -nappi pelastaisi monesta pulasta.



Onko syrjäytyminen luonnonlaki?

Vesi virtaa, koski kohisee. Kiersin pitkästä aikaa synnyinkotini lähikosken. Kodin kohdalla vesi virtaa maltillisesti ja hitaasti, veteen pudonnut haavanlehti liikkuu tuskin huomattavasti. Vauhti alkaa pikkuhiljaa kiihtyä ja vie lehteä kohti kuohuja.

Koskiretki oli lapsuudessani kevään merkki. Äiti ja isosisko ottivat minut mukaansa, ja katselimme kevättulvan jälkiä ja etsimme nuppuja tekevät kielot ja oravanmarjat. Yhtenä keväänä löytyi kuivalle maalle jätetty katiska ja sen sisään pujahtanut nälkiintynyt ja vihainen kissa. Kissa ei juuri jäänyt kiittelemään, kun longotin auki katiskan suuta ja päästin sen karkuun.

Tässä kohtaa virtaus on vielä rauhallinen. Kohta kohahtaa. Kosken
virtausta on mukava katsoa, ja omassa elämässäkin on koskipaikkoja,

Mutta niiden jälkeen suvantopaikat tuntuvat hyvältä.

  

Tykkäsin radiokuunnelmista, ja erityisesti mieleen jäi vesipisaroista (!) kertova kuunnelma, jossa vesipisarat kiersivät lämpöpattereissa ympäri kerrostaloa. Joka kierroksella yhtä pientä pisaraa jännitti, että se ajautuu johonkin paisuntasäiliöön ja pois kierrosta, pois yhteisestä tarpeellisuudesta. Virtauksen vauhti kiristyi, pisarat ajautuivat nopeammin ja nopeammin, ja aina joku sinkoutui ulos kiertoradalta.
Tuo kuunnelma tulee aina mieleeni, kun katselen kosken virtausta. Mietin typeriä kysymyksiä.
Mikä on pienin veden yksikkö, mikä on yksi yksittäinen pisara - koska se lakkaa olemasta vesimassaa ja eriytyy pisaraksi?
Miksi pisaroiden vauhti kiihtyy ja joku (jotkut) syrjäytyy (syrjäytyvät) kiihkeästä menosta? Onko se luonnonlaki?