tiistai 23. kesäkuuta 2015

Taas taide onnistui ärsyttämään

Entä jos taide kuvaisikin naisia raskaissa töissä? Ja vastaavasti vähäpukeisia miehiä, jotka poseeraavat viehkosti sohvalla? S/he -näyttely Krakovan nykytaiteen museossa Mocacissa kääntää asetelmat provokatiivisesti nurinniskoin, lihaa ja sen kuvaamista säästämättä ja laadusta tinkimättä. Yhden näyttelyhuoneen ovenpielessä onkin varoitus, että huoneen taideteokset saattavat häiritä joitakin katsojia. No, niillä rajoilla... Suosittelen yllä olevan linkin avaamista, sen takaa löytyy hitusen :) laadukkaampia kuvia kuin nämä minun.

Näin naiset raatavat perinteisissä miesten töissä. Mutta minkä hemmetin takia alastomina, alttiina hyttysille, pisteleville tikuille, kuusenneulasille - en tajua, protestoin!
Ei työläisMIEHIÄ yleensä näin kuvata! Isokokoiset valokuvat ovat toki komeita ja tarkasti aseteltuja.

Miehet taas suuntaavat katseen kohti kameraa ja... viettelevät. Ihan selvästi.

Perinteisten roolien vaihto esitellään näyttelyssä hykerryttävin kuvin, veistoksin ja videoinstallaation.  

Toinen näyttelyosio käsittelee keskitysleirien muistoa - Auschwitz-Birkenau onkin noin 70 kilometrin päässä ja juutalaisia pelastaneen Schindlerin tehdas, nykyään museo, sijaitsee ihan tonttinaapurina.
Taiteilija  Agata Siwek kyseenalaistaa sen, onko keskitysleirin pakko olla Krakovan turistien must-juttu. Hän on valmistanut "aitoja" matkamuistoja Auschwitzista, ikään kuin ne olisivat (olleet) keskitysleirivankien tekemiä.
Lautanen ja Arbeit macht frei- ja Halt-avaimenperiä.
















Parakkien, vartiotornien ja krematorioiden pienoismalleja, keramiikkaa.
















Auschwitz-Birkenau -lippalakki (tämä se vasta roisi idea on).

















Pieniä raidallisia pehmonukkeja unikavereiksi.














Tai voisiko lapsille opettaa keskitysleirien historiaa ja toista maailmansotaa legosarjalla? Tämä paketti on tehty yhteistyössä Legon kanssa, tilaustyönä näyttelyä varten.




















Nykytaiteen museo pohtii toki nykypäivän ongelmia. Tai siis haasteita. Vai mahdollisuuksiako ne nyt ovat. Suurikokoiset kuvakkeet museon seinällä näyttivät jotenkin - hirmu tutuilta. (Anteeksi alhaalta päin otettujen kuvien vinous.)

















lauantai 20. kesäkuuta 2015

Ihanat sandaalit Auschwitzissa

Kengät ovat lomamatkoilla tosi tärkeä juttu. Kengät eivät saa painaa tai hangata. Niiden pohjasta ei  saa yllättäen löytyä piikkiä, joka painaa jalkapohjaa joka askeleella (kokemusta on).
Yleensä ottaen olen kenkäfriikki, joka nykyään harmittelee sitä, että vanhuus ei tule yksin - se tulee läskipohjakengissä; ihan suosiolla - hyvästi korkeat korot!


Krakovassa kävelin ensimmäisenä päivänä 14 kilometriä. Toisena päivänä kymmenen. Toisen päivän askeleet veivät Oscar Schindlerin emalitehtaalle - tiedättehän, sen Schindlerin lista -elokuvan tyypin, joka pelasti sekä juutalaisia että puolalaisia keskitysleiriltä. Tehtaan tiloissa toimii nykyään museo.

















Tehtaan toiminnasta kertovassa museossa on ennallaan Oscar Schindlerin työhuone: työpöytä, puhelin, naulakko takkia varten. Keskellä huonetta on suuri lasivitriinikuutio. Vitriinin sisällä on kattiloita ja muita astioita, joita tehdas sota-aikaan valmisti. Rakennelman sisällä on seinäkkeitä, joista voi lukea tehtaaseen pelastettujen nimiä. Työhuoneen lattialaudat narisevat museovieraiden askelten alla. Nirrrr narrrr - alan automaattisesti kävellä varoen ja hiipien. Ääniefekti on yhtäaikaisesti outo ja pyhä. Voit kuunnella sitä pätkän verran täältä. (Narinan ohella kuuluu myös oppaan puhetta.)

Tehdasmuseon vieressä on Krakovan nykytaiteen museo Mocac.
Tällä kertaa yksi sen näyttelyistä liittyy Holocaustiin - teema on ilmeinen, sillä kaupungista on vain noin 70 kilometrin matka Auschwitz-Birkenauhun, jonne järjestetään päiväretkiä. Agata Siwekiltä on matkamuistoja keskitysleiriltä - kuvitteellisia esineitä kuten raidallisen lakanasetin, keramiikasta valmistettuja parakkirakennusten pienoismalleja. Taiteilija kyseenalaisti teoksellaan sen, onko Auschwitzin oltava joka turistin must-juttu. Kuvassa avaimenperiä ja koristelautanen ja ylälaidassa raitakankaasta ommeltuja nukkeja.




 













Sigalit Landaun toisiinsa sidotuista kengistä koostuvan teoksen nimi on "Friends - we have no friends".













Seuraavana päivänä toteutamme sen joka turistin must-jutun. Tuntuu hieman kornilta, kun hotellin eteen kaartaa ilmastoitu pikkubussi, jossa lukee teksti Auschwitz. Perillä kaikki on järjestetty äärimmäisen (jopa piinallisen) hyvin. Keskitysleiriin ei pääse tutustumaan omin päin, vaan oppaan kintereillä ryhmän mukana. Jokainen pikkubussi on numeroitu, ja bussimatkustajat saavat mukaansa vastaavan numerokyltin. (Me olemme yhdeksäisiä.) Ennen keskitysleirille pääsyä (!) joudumme turvatarkastukseen, ja oppaat ovat äärimmäisen tiukkoja siitä, että kenenkään olkalaukku tai reppu ei ole A4-arkkia isompi.
Odottelemme jonossa. Kenkäfriikin katse alkaa harhailla. Muistan edellispäivänä näkemäni kenkätaideteoksen ja otan vaivihkaa  elämäni ensimmäisen kenkäselfien (minun kengistäni näkyy mustat kärjet, siinä alalaidassa.















Suurin osa meistä kävelee omilla jaloillaan, ilman apuneuvoja. Jotkut meistä tarvitsevat kainalosauvoja kävelläkseen. Saksalaisten leirivartijoiden mielestä vangit eivät tarvinneet. Kuvassa vangeilta otettuja kainalosauvoja ja proteeseja.















Olen lukenut suuren pinon keskitysleirikirjallisuutta sekä katsonut lukuisia historiadokumentteja. Kauheuden mittakaava yllätti silloin, kun sen näki konkreettisissa, arkisissa asioissa. Niinhän se Hannah Arendtkin totesi Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä seuratessaan, että pahuus on lopulta banaalia ja arkipäiväistä. Tämä kenkävitriini - niin no niitä on kyllä monta, naisenkorkuisia kenkäpinoja, joihin kenkäfriikki olisi päässyt sukeltamaan kuin Roope Ankka rahoihinsa - antaa käsitystä kadotettujen ihmiselämien määrästä.
















Mutta massakaan ei näytä miltään, ellei siitä löydy yksilön tarinaa. Niinpä vitriinin etuosaa kiertävälle hyllylle on laitettu esille kengistä kauneimpia. Huh, huomaan ajattelevani kenkäkaupan näyteikkunaa: nuo ois aika kivat.















Kierros jatkuu alakertaan. Rappuset ovat kuopille kuluneet; en tiedä, joko ne kuluivat vankien askelista vaiko turistien. Alueeseen tutustuu vuosittain noin puoli miljoonaa vierailijaa, ja päivittäiseksi kävijämääräksi on rajattu 1200.
Kuluneita rappuja kävellessä muistin, miten kuluneet olivat edellispäivänä nähdyn Krakovan yliopiston (Euroopan toiseksi vanhin)  raput. Antaako se toivoa?



tiistai 9. kesäkuuta 2015

Isoäiti katsoo minua sinisessä kukassa

Kun äitini äiti sairastui vakavasti, hän oli itkenyt silmänsä kyynelettömiksi. Itkenyt, koska tiesi, että kuusi lasta jää nyt syliä vaille.
Orpous on varmasti se asia, joka on määrittänyt äitini elämää kaikkein syvimmin ja vakavimmin. Kuulin siitä jo pienenä, ja minuakin itketti, kun ajattelin, miten suuren surun äitini oli joutunut yhdeksänvuotiaana kohtaamaan. Aikuisena olen määritellyt, että olen mummostani orpo, sillä uskon, että äidittä jääminen on vaikuttanut äitini tapaan olla äiti. Mietin usein lapsena ja nuorena, miten mukavaa olisi ollut nähdä mummo. Ei, vaan mummu, niin meillä Savossa.

Jostain syystä kuvittelin aina, että äitini äidillä oli siniset silmät. Ihailin kotipihassamme kasvaneita, syvää sinisyyttä hohtaneita nurmitädykkeitä ja ajattelin, että mummuni katsoo minua niissä. Äitini tuli myöhemmin kertoneeksi, että hänen 34-vuotiaana kuollut äitinsä oli ollut ruskeasilmäinen. Silti ajattelen aina isoäitiäni, kun näen nurmitädykkeiden kukkivan.Nurmitädykkeeseen liittyy toinenkin harhakäsitys. Lapsena luulin, että se on lemmiki - kaihonkukka sekin, Forgetmenot.

























Tänään löysin takapihaltamme kesän ensimmäisen nurmitädykkeen. Kuvassa se katsoo minua vakaana ja totisena. Sen edessä näkyy ruohonkorsi terävänä ja pystynä kuin miekka.
Tädykkeitä on monta lajia. Tädyke luokitellaan ratamokasveihin - sen aiempi luokitus oli naamakukkaiset kasvit. Tädykkeiden suvun tieteellinen nimi on Veronica. Nimessä yhdistyy kaksi sanaa: vera eli tosi ja icon eli kuva. Siis oikea kuva. Legenda kertoo Veronica-nimisestä naisesta, joka pyyhki ristiä kantavan Jeesuksen kasvoista hikeä ja verta kankaan palaseen, johon painautui kuva Jeesuksen kasvoista.
Veronican hikiliinaa säilytetään nykyään Espanjan Oviedossa (ja tästä päästäänkin lähelle Torinon käärinliinaa, johon on perimätiedon mukaan painautunut ristiltä lasketun ja kalliohautaan viedyn Jeesuksen hahmo.) Toisen perimätiedon mukaan Veronica-niminen nainen esitteli Neitsyt Marialle kasvin rohdosvaikutuksia. Nurmitädykkeestä on valmistettu teetä ja rohtoja, ja sen on uskottu karkottavan pahoja henkiä. Vakaalla katseellaan ehkä.


torstai 4. kesäkuuta 2015

Katumus on piste, tulevaisuus on viiva

"Laittakaa silmät kiinni ja ajatelkaa sellaista paikkaa, jossa te rauhoitutte. Olkaa aivan hiljaa seuraavat yhdeksän minuuttia ja keskittykää siihen paikkaan."
Anglikaanipappi Henry Morgan opastaa hiljaisuuteen ja läsnäoloon Kirkkopäivillä ja kirkon tiedottajien päivillä Kouvolassa. Laitan silmät kiinni ja siirryn lapsuuteni, puhaltelemaan saippuakuplia jokirannan laiturille. Kuplat osuvat vedenpintaan, pomppivat muutaman pompun ja sulautuvat yhdeksi virtauksen kanssa.


Ajatukset vaeltavat joenjuoksun mukana mutkittelevaa uomaa pitkin koskelle, jossa virtaus nopeutuu kiihkeäksi ja vaahtoisaksi kiireeksi. Pohjan leväkasvuston pitkä tukka huljuu veden myötä.

Istun suurelle rantakivelle ja tarkkailen vaahtokuplien ja kaarnanpalojen pyörteistä matkaa. Veden kohinaan alkaa sekaantua yksittäisiä ääniä. Dilp dilp dilp... vettä sataa? Kosken pisarat pärskyvät?
Ei, vaan Morgan annostelee meille Arvo Pärtin meditoivaa musiikkia.



Koskenrantakivi ja siihen kaivertunut ympyrä. Kuka kaiversi ja koska?
Kivelläkin on salaisuutensa.







































#Nyttekisintoisin, #tätäkohti ja #tätätoivon. Sellaisilla tunnisteilla sai rakentaa somessa yhteisötaideteos Liinaa, joka sai lopullisen muotonsa kirkkopäivillä Kouvolassa. Yhteisötaiteilijat Ulla Remes ja Tero Annanolli kattoivat kauppakeskuksen aulaan pitkän pöydän ja pöydälle liinan. Ryhmä tulipalossa tuhkaksi palaneen kouvolalaiskoulun oppilaita oli piirtänyt liinaan kuvioita, mutta liinan tyhjät kohdat kutsuivat ohikulkijoita piirtämään tusseilla katumuksiaan ja unelmiaan. Ohjeet olivat yksinkertaiset: katumus piirretään pisteinä, toiveet ja eteenpäin pyrkiminen viivoina.
Yleisö tarttui haasteeseen, ja päivän mittaan liinaan ilmestyi pisteistä, pompuloista ja viivoista muodostuvia rantamaisemia, lintusia, perhosia ja abstrakteja kuvioita. Ulla Remes, Tero Annanolli ja opiskelijaryhmä saivat olla uniikin äärellä, kun piirtäjät kertoivat samalla, mitä piirrokset heille merkitsevät.


Liinaan ilmestyi erään opiskelijan piirtämä voikukka hahtuvineen.
Pisteitä ja hahtuvaviivoja, kasvua.







































Silmäilin katumus- ja toivotekstejä, joita some - lähinnä Twitter - sekä Yle Kymenlaakson tarjoama nimettömyyteen perustuva keskustelufoorumi olivat tuottaneet. Katumuksen aiheita on siellä vielä luettavissa. Pikaisen ja epätieteellisen tilastoinnin perusteella voin päätellä, että katumuksen aiheita oli kirjattu enemmän kuin toiveita ja odotuksia. 
Ja se, mikä on takanamme, se mitä kadumme tai mikä on satuttanut, ei päästä meitä vapautumaan, jos pakenemme sen käsittelemistä, anteeksi antamista tai pyytämistä.
Eivätkä väärät valinnat silti meitä jätä, eikä katumus ole kertalaakista elämän muuttava juttu. Teemme vääriä valintoja harva se päivä, toivottavasti opimme niistä. Elämämme piirrokseen ilmestyy sekä katumuksen pompuloita että etenemisen viivoja, joka päivä.


Morganin ohjaamaa läsnäoloharjoitusta ja yhteisötaideteos Liinaa yhdisti mielessäni se, että ne kuljettivat minun ajatukseni menneeseen. On helpompi ajatella konkreettisia ajatuksia siitä, mikä on jo takana, elettynä. Se mikä meitä odottaa, on kuvailtavissa ja piirrettävissä hatarammin piirroin.
Jäin miettimään, miten paljon se mennyt on taakka. Pitäisikö edes yrittää kääntää katsetaan siihen, mitä on tulossa. Miten minä menneen jahnuaja ja tavarahamsteri sen osaan?
Enhän pystynyt kuvittelemaan edes Morganin ohjaama yhdeksän hiljaisen minuutin aikana maastoa, johon tutustun ehkä ensi kesänä, enkä piipahtanut edes tämän päivän maastoon. Lapsuuteni jokivarteen oli mentävä. Ja Liinaan piirsin hehkeän rykelmän katumuksen pisteitä, mutta kynä pysähtyi, kun piti kuvitella, minne tulevaisuuteni viivat johtavat.

Kokemusten jälkeen jäin pohtimaan, onko minun laitettava ankaraksi ja tiedostetuksi tavoitteeksi: löydä turvapaikka polkusi varresta, tästä päivästä! Yritä edes, älä pakene menneeseen. Sellainen #tätäkohti minulle.