Valtion siivillä vainoon

Presidenttiehdokkaat ovat saanee asennelapaset, joissa lukee "Keep calm and help the refugees". Lapasten saatteena he saivat onnettomasti päätyneitä pakkopalautustarinoita. Kuten Hannah, joka laitettiin lentokoneeseen vielä 32. raskausviikolla. Ja Haider, joka heitettiin koneesta ulos Bagdadin lentokentälle ilman mitään papereita.

 













Presidenttiehdokas Laura Huhtasaari aloittaa mieluusti puheensa sanoilla "äitinä minä toivon, äitinä olen huolestunut. Tässä on toisen äidin elämäntarina, hänkin on huolestunut lapsistaan.

Nigerialainen Hannah tuli miehensä ja Ranskassa pakomatkalla syntyneen pienen poikannsa kanssa Suomeen vuonna 2014. Näin hän kertoo.
Pakenin poliittisesti aktiivisen suvun jäsenenä toisinajattelijoihin kohdistuvaa vainoa. Halusin normaalin elämän lapsilleni ja perheelleni. Kaikki vuoden Suomessa elimme vastaanottokeskuksessa. Poikani on kasvanut siellä kaaoksen, vaihtuvien ihmissuhteiden ja kielten kakofonian keskellä.  Vaikka pääsimme neuvolaanvälillä, ei kukaan kiinnittänyt huomiota siihen, ettei poika kehity normaalisti. Kaikki ajattelivat sen johtuvan olosuhteista. Kun poikaan liittyviä huoliamme viimein kuultiin, hän oli jo kolmevuotias. Saimme pojan tutkimuksiin, ja hänet todettiin vaikeasti kuulovammaiseksi. Hän pääsi päiväkotiin ja sai avustajan ja elämämme muuttui. Pojan kehitysvammaisuuden tutkimiseksi varattiin aika. 

Tulin uudelleen raskaaksi, ja koska en enää ole aivan nuori, olin hyvin onnellinen tästä. Samaan aikaan oleskelulupatilanteemme kiristyi. Saimme negatiivisen toisensa jälkeen, myös mieheni työlupahakemukseen, koska työnantaja oli tehnyt jotakin hakemuksessa huonosti. Mieheni on työpaikallaan pidetty työntekijä ja työnantaja olisi halunnut korjata asian. Päätös oli kuitenkin täytäntöönpanokelpoinen. Maastapoistamispuhuttelussa poliisi vasta huomasi raskauteni, joka oli seitsemännen kuukauden lopulla. He pyysivät todistuksen terveydentilastani vastaanottokeskuksesta. Kävin myös naistenklinikalla, ja erikoislääkäri piti lentämistä raskausviikolla 32 vaarallisena. Ensimmäistä kertaa minut tutkittiin todella huolellisesti raskauden osalta. 

Meidät palautettiin lopulta pakolla. Poliisi ei halunnut katsoa erikoislääkärin todistusta eikä antaa sitä lentokoneen henkilökunnalle. Meitä kohdeltiin matkalla kammottavan huonosti. Huusimme välillä apua, mutta kukaan ei auttanut meitä.
Lento kesti melkein 20 tuntia välilaskuineen, ja meillä oli mukana myös poika, jonka kanssa ei kuurouden ja muiden oireiden takia osaa kommunikoida muut kuin me itse ja asiaan perehtyneet henkilöt. 
Nyt olen jo Nigeriassa. Uusi vauva syntyi onneksi terveenä. Elämämme on täynnä huolia. Vanhempi poikani ei todennäköisesti koskaan saa tarvitsemaansa tukea oppimiseen ja kehitykseen.

Hayder (nimi muutettu) oli joutunut Irakissa työnsä takia militioiden kidnappaamaksi ja raa'asti kiduttamaksi kahden kuukauden ajan. Kidutuksesta oli lääkärintodistus, ja Migri totesi, että tapaus on totta. Migri mukaan Hayder ei kuitenkaan ole vaarassa kotikaupungissaan Bagdadissa, koska kidnappaus ei tapahtunut siellä, vaan matkalla vanhempien luota Bagdadiin. Julkinen oikeusavustaja ei kyennyt auttamaan Hayderia riittävästi, vaan tämä sai negatiivisen päätöksen myös hallinto-oikeudesta. Hän valitti siitäkin ja haki käännytyksen toimeenpanon kieltoa.

Poliisi ei jaksanut odottaa päätöstä tähän, vaan haki Hayderin aamuvarhain vastaanottokeskuksesta, huonekavereiden katsoessa kauhuissaan. Häneltä otettiin puhelin pois ja hänet suljettiin poliisivankilaan. Häneen ei saatu yhteyttä, vaikka suomalaiset tukijat yrittivät lukuisia kertoja. Häntä ei päästetty tapaamaan vankilaan. 

Parin päivän päästä kuulimme, että hänet oli pantu käsirautoihin ja sidontavyöhön ja raahattu Bagdadiin, jossa hänet heitettiin ilman henkilöpapereita lentokentälle; henkilöpapereita poliisi ei muistanut antaa hänelle. Hänellä oli mukanaan vain passi. 

Hänellä ei ollut Bagdadissa ketään sukulaisia eikä läheisiä ystäviä. Hän piileskeli joitakin viikkoja ja rahaa saatuaan yritti paeta lentäen, mutta lentokenttävirkailijat turmelivat hänen passinsa. Hän onnistui lopulta pakenemaan ja elää nyt toisessa maassa, jonne hänen perheensä oli paennut jo aiemmin. Hän on erittäin katkera Suomelle, etenkin Suomen poliisille ja Maahanmuuttovirastolle, joka ei välittänyt lainkaan hänen hengestään.

Postia presidenttiehdokkaille

Tänään postitin viidet lapaset ja niiden mukana viisi kirjettä. Posti lähti presidenttiehdokkaille. Lapaset ovat sinivalkoiset, ja niiden selkämyksessä lukee Keep calm and help the refugees. Kämmenpuolella on pieniä Suomen lippuja. Loput kolme lähtevät huomenna.
Lapaset ovat terveiset turvapaikanhakijoiden tukihenkilöiltä.  Me toivomme, että turvapaikkaa hakeneet saavat oikeutta Suomessa. Lähettämissäni saateteksteissä kerron lähinnä pakkopalautettujen kohtelusta ja kohteluista.
Jo pakkopalautetut turvapaikanhakijat lähtevät välittömästi uudelle pakomatkalle heti kun se on mahdollista. Osa heistä on joutunut ihmiskaupan uhreiksi, osaa kidutettu.

Suomi pystyisi parempaaan.

 

 






















"Naapurikaupungin vastaanottokeskuksessa oli hazarapariskunta vauvansa kanssa. Hekin olivat ilmoittaneet, etteivät voi Afganistaniin mennä, henkilökohtaisen vainon vuoksi, ja sen vuoksi, että hazarat ovat Afganistanissa vainottu vähemmistö.
Heitä ei otettu todesta, vaan heidät palautettiin pakolla. Varmuuden vuoksi heitä noutamaan piti lähettää monta poliisipartiota. Pelokas vaimo piikitettiin rauhalliseksi, ja koko perhe lennätettiin Kabuliin. Muutaman viikon jälkeen he kahdessa erässä pääsivät livahtamaan takaisin Iraniin, mistä he Suomeen olivat tulleet. Kai siinä jonkinlaisen palautuskiintiön täyttämisestä oli kysymys. Perheillähän se saadaan nopeammin täyteen. Palautus turvalliseen kotimaahan oikeusvaltiosta?
Minä pelkään näiden tutuiksi ja rakkaiksi käyneiden ihmisten puolesta. Pelkään myös rakkaan Suomeni puolesta. Sanomme olevamme osa länttä ja sen arvomaailmaa. Jostakin syystä ihmisoikeuskysymyksiin malli kuitenkin otetaan Unkarista, Slovakiasta ja Puolasta. Suomi väittää olevansa oikeusvaltio. Ihmisoikeuksien osalta ei aina ole. Mutta teen tässä tarjouksen. Kun olin pikkupoika, sanottiin, että suomalainen vastaa kymmentä naapurimaan asukasta. Vastaisikohan yksi iäkäs suomalaismies viittä Afganistanista paennutta hazaraa? Lähettäkää minut heidän sijastaan! Minusta ei ole enää paljon hyötyä, heistä hyvin pian olisi. Elävinä, Suomessa."
(Tämän kirjoitti eräs mies Refugees Hospitality Clubin facebook-ryhmässä)



Afganistanilaiset hazaravähemmistöön kuuluvat AliReza ja Fatime tulivat Suomeen syksyllä 2015. He olivat avioituneet Iranissa sukujensa vastustuksesta huolimatta ja joutuivat pakenemaan suvun tappouhkauksia. Perheen vauva syntyi Suomessa. Kotimaassa odottavasta tappouhkasta huolimatta perhe pakkopalautettiin Heinolan vastaanottokeskuksesta kesällä 2017 vauvan ollessa kymmenkuinen. Äiti meni palautustilanteessa shokkiin (hän pelästyi muun muassa poliisikoiria) ja sai sairaalahoitoa vielä Kabulissa.
Tappouhka oli edelleen ajankohtainan, ja pian Kabuliin palautuksen jälkeen perhe lähti uudestaan pakoon Iraniin, jossa he joutuvat elämään paperittomina ja turvattomina ja tienaamaan elantonsa orjatyöhön verrattavissa oloissa. Perheen suomalaiset ystävät eivät ole kuulleet heistä viime aikoina.
Me suomalaiset kysymme usein, miksi turvapaikanhakijat ovat nuoria terveitä miehiä. Sitten me sanomme: lapsiperheitä me kyllä haluaisimme auttaa. Afgaaniperheen kohtelu osoittaa tuonkin lauseen ontoksi. Me keksimme tekosyitä, jotta meidän ei tarvitsisi auttaa ketään.
Tämä  ei ole yksittäistapaus vaan valtavirtaa, kun Suomi käännyttää ihmisiä vainoon ja terroriin. 

Suomessa olen minä syntynyt,
tuolla vastaanottokeskuksessa.

Jawadin perhe pakeni Talebanien vainoa Afganistanista Iraniin kun hän oli nelivuotias. Vanhemmat hakivat turvapaikkaa Australiasta ja heille myönnettiin se, mutta he eivät uskaltaneet ottaa sitä vastaan, koska päätöksessä ei ollut mainittu heidän lapsiaan. Jawad kasvoi nuorukaiseksi Iranissa. Hän joutui siellä vaikeuksiin hazarataustansa vuoksi; hänet lavastettiin huumekuriiriksi ja kiristettiin lähtemään Syyrian sotaan Afganistaniin palautuksen uhalla. 16-vuotiaana hän joutui Syyrian-rekryytiksi sotilasleirille, mistä hän pakeni käyttäen tekosyynä äidin sairautta. Hän lähti välittömästi kohti Eurooppaa. Jawad on hiljainen ja ujo, kiltti ja avulias. Suomessa hän ensi kerran vapautui ja löysi luotettavia ystäviä. Kielen hän oppi nopeasti sujuvaksi. Hänen avustajakseen osui surullisenkuuluisa lakimies yhtä surullisenkuuluisasta toimistosta. Puhuttelu oli pinnallinen, eikä monia olennaisia asioita kysytty. Hallinto-oikeus kuitenkin katsoi, että hänen asiansa on käsitelty perusteellisesti, mikä ei selvästikään pidä paikkaansa. Viimeksi pikkulapsena Afganistanissa eläneen nuorukainen katsottiin voivan palata kotiin, joka ei ole koti, maahan, josta koko hänen perheensä on paennut. Saatuaan hallinto-oikeuden kielteisen päätöksen Jawad lähti Suomesta, johon hän oli jo ehtinyt kiinnittyä monin sitein. Nyt hän on jälleen uudessa, vieraassa maassa, uudessa kulttuurissa, yksin.

Afgaaniperheen vanhemmat koettavat salata pelon kolmelta koulua käyvältä lapseltaan. Joskus kahden kesken itketään hysteerisesti. ”Afganistaniin me emme voi mennä!” Maahanmuuttovirasto piti heille puolentoista tunnin puhuttelun, jossa ei avustajaa ollut. Isä oli ollut tehtävässä, jossa joutui terroristiryhmän silmätikuksi, vangittiin, pahoinpideltiin, painostettiin sen palvelukseen ja uhkailtiin koko perhettä. Päätökseen nämä eivät kuitenkaan vaikuttaneet. Kielteinen! Lapsilla, joista nuorin on kotimaassaan elänyt vain vuoden, väitetään olevan kotimaahansa vahvat siteet.
Olin varma, että hallinto-oikeus korjaa Migrin virheet ja vähintäänkin järjestää uuden puhuttelun, koska ensimmäisessä oli ilmeisiä puutteita. Joululahjaksi perhe kuitenkin sai uuden kielteisen turvapaikkapäätöksen. Hallinto-oikeus ei yrittänytkään korjata Migrin virheitä. Se oli pyytänyt lakimieheltä vastinetta, jota tämä ei ollut toimittanut. Lakimiehen laiminlyönti kaatui turvapaikanhakijoiden syyksi. Perheen äiti on romahduksen partaalla. Koska tahansa poliisiauto voi ilmestyä oven eteen ja toinen hakemaan lapsia koulusta. Puhelimet takavarikkoon ja ihmiset Konnunsuolle ja sietlä Kabulin koneeseen. Ihmiset pitää palautettaa”kotimaahan”, josta he ovat olleet paossa monia vuosia ja joka ei pysty takaamaan heidän turvallisuuttaan.(Tämän kirjoitti eräs mies Refugees Hospitality Clubin facebook-ryhmässä)

Lapset odottavat äitiä ja isää. Ehkä he tulevat tänäänkin kotiin,
ehkä itsemurhapommittaja ei ole tappanut heitä.

Ali sai lakimiehekseen huijarin, jonka tarkoitus oli vain kerätä valtion rahat kouluttamattomien pakolaisten avulla. Hän yritti saada turvapaikkaperusteitaan lakimiehen tietoon, mutta ei kaikista yrityksistään huolimatta saanut. Isä ja isoveli oli jo tapettu, seuraavana vuorossa olisi Ali, perheen viimeinen mies. Siskon perheen luona Afganistanissa käytiin häntä etsimässä säännöllisesti koko kahden vuoden ajan, jonka Ali oli Suomessa. Sisko raiskattiin ja siskon mies pahoinpideltiin. Siskon mies kuoli vammoihinsa.

Migri ei ottanut aidosti käsiteltäväkseen Alin tapausta, vaan katsoi, että tarina oli ”selvästi epäuskottava”, kun hän haki toisen kerran turvapaikkaa kunnollisen lakimiehen kanssa. Migrin mukaan asia olisi pitänyt hoitaa ensimmäisellä kierroksella, sillä aikaa oli kyllä ollut riittävästi. Valitettavasti Ali oli tutustunut liian myöhään suomalaisiin vapaaehtoisiin, jotka tarkistivat hänen turvapaikkaprosessinsa kulun. Ali palautettiin nopeutetusti, sillä hänen katsottiin olevan vaaraksi Suomelle. Hänet oli nimittäin otettu pari kuukautta Suomeen tulonsa jälkeen poliisivankilaan yöksi, kun hän oli yrittänyt palauttaa panttipulloa huonolla suomenkielellään. ”Anteeksi, myydä pullo?” -kysymys kaupassa vaihtui epäilyyn seksipalvelujen ostoyrityksestä. Poliisitutkinta toki päätettiin heti alkuunsa, mutta migrille se oli yhä syy kahden vuoden maahantulokiellon asettamiseen.

Nyt Ali on paennut jälleen. Vaikka toimeentulo Kabulissa olisi suomalaisen ystäväringin avulla mahdollistunut, ei Talebanin tappotuomio ole kadonnut. Uuvuttavan pakomatkan jälkeen hän työskentelee nyt orjatyön kaltaisissa oloissa naapurimaassa 6 päivänä viikossa 15 tuntia päivässä, saamatta palkaksi muuta kuin nukkumapaikan tehtaan lattialla ja joskus ruokarahaa.

Turvatalo Kabulissa. Huomaa kaikki viihtyisyystekijät.